|
|
|
|
HIGH
PLAINS DRIFTER |
 |
Clintti piiskaa pahikset Ruoska oli Clintin toinen ohjaustyö ja ensimmäinen länkkäriohjaus. Eikä kukaan tietenkään voi katsoa Clintin ensimmäistä länkkäriohjausta vertaamatta sitä maestro Leonen spagettiklassikoihin. Sen Eastwood tiesi itsekin. Itse asiassa Ruoska käyttää tyylikkäästi hyväkseen
sekä spagetin että Hollywood-westernin parhaita perinteitä. Leonen yltiöesteettisen
barokkisen tyylittelyn jälkeen Ruoska vaikuttaa valjulta, jopa
askeettiselta, kun taas jenkkilänkkäreiden rinnalla se tuntuu hyvinkin Ensi alkuun leffan tarina vaikuttaa kuin suoraan genreteorian oppikirjasta nyhtäistyltä. Nimetön muukalainen (Clintti) ratsastaa kalifornialaiseen Lagon kaupunkiin, joka odottaa rosvojoukon kostoretkeä. Kaupunkilaiset ovat palkanneet muutamia konnahtavia pyssysankareita kaupunkia suojelemaan, mutta nämä joutuvat epäonnekseen tukkanuottasille muukalaisen kanssa ja Clintti hoitelee heidät koiranputkea kasvamaan. Niinpä lagolaiset palkkaavat sitten Clintin erikoislaatuisella diilillä: muukalaisella on rajattomat valtuudet käyttää ilmaiseksi kaupungin palveluja kuten kauppoja ja hotellia. Tosin Clintti katsoo valtakirjan koskevan myös naisia. Omituista diiliä lukuun ottamatta siis hyvinkin peruslänkkärikamaa. Tosiasiassa tarina osoittautuu kuitenkin klassisen länkkärin muunnelmaksi, kostowesterniksi. Pelkurimaiset lagolaiset ovat katsoneet tumput suorana päältä, kun nyt kaupunkiin tulossa olevat rosvot ovat ruoskineet kuoliaaksi Lagon edellisen sheriffin. Joten Clintin piiskaa saavat sitten maistaa niin konnat kuin lagolaisetkin. Olen itse aina jaksanut tähdentää, että westernin perusmyytti on äärimmäisen vanhatestamentillinen. Toista poskea ei käännetä, vaan silmä silmästä -periaatetta toteutetaan kyselemättä poliittisen korrektiuden perään. Clintti on tämän kaikkien action-genrejen äidin – vai ehkä tässä tapauksessa isän – eli länkkärin raamatullisuuden oivaltanut ja hyödyntää sitä täysillä sekä Ruoskassa että vuosikymmen myöhemmin Kalpeassa ratsastajassa (Pale Rider, 1985). Niinpä Ruoska onkin Leonen kyynisen moraalittoman nihilismin rinnalla ääripuristinen moraliteetti, kirjaimellinen kurinpalautus paitsi pahiksille myös niille, jotka pahuutta passiivisuudellaan avittavat. Tietääkseni ensimmäistä kertaa kaupallisen länkkärin historiassa tarina saa myös yliluonnollisia ulottuvuuksia. Lopussahan vihjataan aika yksiselitteisesti, että Clintti on kostaja haudan takaa eli rosmojen surmaama sheriffi. Länkkärigenressä tämä on vain niin yllättävä veto, että esimerkiksi Clintistä tieteellisen tutkielman (Clint Eastwood. A Cultural Production. University of Minnesota Press 1993) tehnyt Paul Smith ei leffan selkokieltä näytä ymmärtäneen, vaan puhuu muukalaisesta tapetun sheriffin veljenä. Yliluonnolliset elementit Ruoskassa ja Kalpeassa ratsastajassa alleviivaavat tehokkaasti länkkäritarinan perimmäistä myyttisyyttä – ei kai nyt kukaan vaadi westerniltä realismia??? – ja vanhatestamentillista eetosta. Lisäksi Ruoska on juuri askeettisen muotonsa takia äärimmäisen tarkkaan mietitty. Katsojan kostontunteita manipuloidaan likimain yhtä tehokkaasti kuin oppi-isän Huuliharppukostajassa. Kun Clintti maalaa pelkurikaupungin rajalla olevaan nimikylttiin punaisella sanan Hell tai kun Clintti ruoskii ja tuhoaa vainoojansa palavan kaupungin helvetinlieskojen loimottaessa taustalla, silloin liikutaan puistattavasti länkkärin perusmysteereissä. Ja ihmisen perustuntojen äärellä. teksti: © Veijo Hietala |
[takaisin]
|
|
