Miehessä pitää olla jazzia: Every Which Way But Loose / Mies San Fernandosta & Any Which Way You Can / Lällärit lakoon

Likainen Harry ja oranki

Näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwoodin hedelmällinen yhteistyö Warner Bros. -yhtiön kanssa on kestänyt pitkälti yli 30 vuotta. Warnerin ja Eastwoodin oman Malpaso-tuotantoyhtiön välisiin periaatteisiin kuuluu, että kunhan miehen jotkin elokuvat menestyvät kaupallisesti hyvin, Eastwood saa toisinaan ohjata myös joitakin henkilökohtaisia projektejaan, joiden etukäteisarviot eivät välttämättä rahakasoja lupailisikaan (esim. Valkoinen metsästäjä, musta sydän, 1989 ja Honkytonk Man, 1982). Näin ollen riskit olivat lievästi ottaen suuret, kun Eastwood halusi vähän vaihtelua vastanäyttelijöihinsä ja värväsi mukaan kaverikseen Clyde-orangin.

Any Which Way You Can Vuonna 1978 valmistunut Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) oli kuitenkin suuri menestys ja yleisö näytti pitävän kaksikon toilailuista nyrkkitappeluiden ja kaljanjuonnin kiehtovassa maailmassa. Eastwoodin esittämä Philo Beddoe oli maanläheinen juntti, joka jahtasi elämänsä naista pitkin San Fernandon laaksoa "pahamaineisten" Mustien Leskien jahtaamina. Elokuva oli niin suosittu, että siitä oli suorastaan pakko tehdä jatko-osa, joka harvinaista kyllä sattuu olemaan vieläkin hauskempi. Kantrilaulaja Glen Campbellin hienon tunnusmelodian, Any Which Way You Can, voimin pläjähti valkokankaille kahta vuotta myöhemmin Lällärit lakoon (Any Which Way You Can, 1980).

Kumpaakaan elokuvaa ei pidetä Eastwoodin suurina töinä, osittain siksi, ettei hän ohjannut kumpaakaan. Ne ovat silti mainioita maanläheisiä kuvauksia harmittomista duunareista, jotka vain haluavat elämänsä olevan yksinkertaista. On syytä muistaa, että Philo ja hänen kaverinsa Orville (mainio Geoffrey Lewis) eivät kauheasti piittaa virkavallan sekaantumisesta elämäänsä ja esimerkiksi Clyde tekee tarpeensa poliisiautoon Lällärit lakoon -elokuvan alussa. Pinnan alta löytyy siis syvempääkin tulkintaa työtätekevän väestönosan arvoista Yhdysvalloissa. Loppujen lopuksi Philo Beddoe ei kauheasti eroa Likaisen Harry Callahanin yhden miehen sissisodasta – molemmat ovat individualisteja, jotka ärsyyntyvät, kun jaloille tallotaan.