Kaupunkien historiaa

Vuoden 2002 Oscar-gaalan kohokohta oli Nora Ephronin kokoama New York -kooste, jossa kovia kokeneen kaupungin valkokangashistoria oli tiivistetty muutamiin tyylitajuisesti valittuihin avainkohtauksiin. Tällaiset koosteet ovat aina nousseet pystienjakotilaisuuden pömpöösin iltapukuesittelyn yläpuolelle.

Woody Allenin esittelemä kooste alkoi luonnollisesti otteella Manhattanista. Sen jälkeen valkokankaalla vilahtelivat muun mm. vanhat musikaalit, John Travolta diskovetimissä ja Gene Hackman Kovaotteisten miesten takaa-ajossa... Muistettava kooste todisti, kuinka tiiviisti amerikkalainen elokuva kiinnittyy kaupunkimaisemaan. Mitä olisi rikoselokuva ilman sateista ja pimeää kaupunkia? Kaupunkikuvauksista tulevat ensimmäisinä mieleen juuri suurkaupunkikuvaukset, mutta pikkukaupungeilla on ollut yhtä suuri merkitys amerikkalaisuuden määrittäjänä. Ajatellaanpa vaikka Frank Capran lämpimiä yhteisökuvauksia, 1950-luvun tieteiselokuvien muukalaisten valtaamia esikaupunkeja tai David Lynchin elokuvien perversoitunutta pikkukaupunkimaisemaa. Jopa westerneissä, joissa kaupunkimiljööllä ei ole sellaista merkitystä kuin rikoselokuvassa, korostuu kaupungistuvan, sivistyvän" maailman ja villin, kesyttämättömän erämaan vastakohta.

Viime vuosisadan aikana filmille taltioitui uskomaton kirjo sekä aitoa että keinotekoista kaupunkimaisemaa. Kaupunkien kehitys muuttaa suhteen menneisiin kaupunkikuvauksiin lähes väistämättä nostalgiseksi. Elokuvat ovat olennaisesti kuvittaneet eurooppalaisten suurkaupunkien 1900-luvun historiaa: jaettu Berliini kylmän sodan näyttämönä, Pariisi uuden aallon ranskalaiselokuvissa, Rossellinin ja Fellinin Rooma... Elokuvan historia on kaupunkien historiaa.

Mutta mitä tapahtuu, kun kaupunkia kohtaa tuho – tuhoutuuko samalla jotakin elokuvasta? Monien kaupunkien kohtalo on visioitu selluloidilla ja viime syyskuun New Yorkin todellisten terroritekojen jälkeen visioitiin tuhoa katastrofeissa piehtaroiville toimintaelokuville: valmiiden elokuvien julkaisuja lykättiin ja tuotantosuunnitelmia muuteltiin. Todellisen hävityksen ja tragedian kohdatessa, ei niiden visiointi elokuvissa enää tuntunut houkuttelevalta. Samalla koettua tapahtumaa kuitenkin purettiin pitkälti juuri elokuvien kautta.

Vertaamalla tapahtunutta katastrofielokuviin ihmisiä autettiin hahmottamaan millaisesta hävityksestä ja tragediasta on kysymys. WTC-tornien tuhon vertaaminen Liekehtivään torniin (1974) tuskin kuitenkaan auttoi ihmisiä ymmärtämään tapahtunutta. Katastrofielokuvien hyödyntämisessä olikin lähinnä kysymys spektaakkelin luomisesta ja ainutkertaiselta vaikuttavan tuhon hyödyntämisestä. Elokuvilla olisi voitu myös oikeasti auttaa tapahtuneen ymmärtämistä. Esimerkiksi muutamassa vuodessa keskinkertaisuutena unohdettu Poikkeustila (1998) konkretisoitui syyskuun tapahtumien myötä häkellyttäväksi profetiaksi. Valitettavasti järkyttävä tuho synnyttää vain spektaakkelia ja tunteita analyyttisyyden kadotessa kokonaan näköpiiristä.

Toimintaelokuva ei ole kadonnut tai unohtunut, painotus on korkeintaan muuttunut. Häkellyttävää onkin miten viimeisen puolen vuoden aikana julkaistut ja ennen syyskuuta tehdyt toimintaelokuvat ovat niin hyvin sopineet terapoimaan amerikkalaisten kohtaamaa terrorismin vääryyttä. Tietäen Washingtonin ja Hollywoodin keskinäiset sopimukset voi vilkkaalla mielikuvituksella rakennella ties minkälaisia salaliittoteorioita. Hurjimmathan ovat väittäneet Yhdysvaltojen korkeimman hallinnon jopa tilanneen terroristi-iskut. Tällaiset väitteet omaan arvoonsa jättämällä on kuitenkin havaittava se, miten Vihollisen keskellä, Isku Mogadishuun ja Sivulliset uhrit kaltaisilla elokuvilla luodaan Amerikkalaisten terrorismin vastaiselle kampanjalle soveltuvaa mielialaa. Hälyttävin esimerkki edellä mainituista on Sivulliset uhrit, joka hyvin kyseenalaisin tavoin oikeuttaa kostotoimet.

Lähemmin tarkasteltuna viime aikojen toimintaelokuvat eivät kuitenkaan poikkea aiemmista edeltäjistään. Konteksti on nyt vain eri. Ennen viime syyskuuta amerikkalaista patriotismia hehkuttaneille elokuville vielä hymyiltiin, nyt ne aiheuttavat kriittisissä katsojissa pahennusta. Harmittomilta vaikuttaneista ja lapsellisista Yhdysvaltojen ylemmyyttä hehkuttaneista elokuvista on tullut propagandaa ja joistain näkökulmista tulkittuna jopa vaarallista sellaista.

Elokuva on voimakas väline, jolle annettiin vaikutusarvoa jo sellaisissa projekteissa kuten kansallissosialismi ja sosialismi. Tämän voiman tietävät myös nykyisten maailmanprojektien puuhamiehet. Elokuvan ja median tutkimuksessa asiaan kiinnitetään hälyttävän vähän huomiota. Siihen mikä on tässä ja nyt, ei suhtauduta vakavasti. Taiteen pölyttyneisiin norsunluutorneihin on helppo piiloutua, paljon helpompaa kuin tarkastella analyyttisesti sitä, mikä on ympärillämme nyt.