Mediatutkimuspäivät Turussa 1.–2.2.2002

Yli parisataa mediatutkimuksesta kiinnostunutta kokoontui Turussa helmikuun 2002 alussa. Tiedotusopillinen yhdistys ry, Suomen Elokuvatutkimuksen Seura ja Turun yliopiston mediatutkimus järjestivät Mediatutkimuspäivät. Niiden tähtipuhujaksi oli saatu Warwickin yliopiston elokuvatieteen laitoksen professori Richard Dyer, jota pidetään yhtenä maailman johtavista elokuvantutkijoista. Dyerin, Jostein Gripsrudin ja Sinikka Sassin luentojen lisäksi päivien pääpaino oli työryhmätyöskentelyissä.

Mediatutkimuspäivät avanneen Tarmo Malmbergin mielestä mediatutkimuksessa on kyse journalistisen viestinnän ja elokuvatutkimuksen kombinaatiosta. Samasta lähtökohdasta on myös perustettu Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaine. Taiteentutkimukseen pohjaavalla elokuvatieteellä tosin kesti kauan ennen kuin se varsinaisesti akateemistui. Teknologiavetoinen uusmediatutkimus on taas ollut tieteellistä jo lähes alusta asti. Mediatutkimuksessa siis yhdistyy pitkän ja verkkaisemman tien kulkenut taiteen ja turbovauhdilla etenevän teknologian tutkiminen, joten kenttä on laaja ja sirpaleinen. Päämäärät eivät siten voi aina olla samoja, eikä niiden pidäkään olla. Saman katon alle kokoontuessa yhteisiä teitä ja päämääriä voidaan kuitenkin kartoittaa, ja hyvä niin, sillä se palvelee aina parempaa ja terveempää tieteen tekemistä kuin eri koulukuntien välinen toistensa kyräily ja omiin norsunluutorneihin linnoittautuminen.

Moninaiset työryhmät ja luennoitsijat edustivat mediatutkimuksen kirjavuutta. Siinä missä Richard Dyer kiinnitti huomiota moniin itsestään selvinä pidettyihin asioihin, kuten pastissin käsitteeseen, Sinikka Sassi taas esitti tietotekniikan synnyttävän jopa enemmän eriarvoisuutta kuin aina suitsutettua tietoteknologian luomaa tasa-arvoa. Humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tavat ja näkökulmat tarkastella asioita ovat varsin erilaisia. Oletus siitä, että nämä eri näkemykset täydentäisivät toisiaan ei varsinaisesti toteutunut, mutta edes jonkinasteista keskustelua syntyi ja sitäkin on pidettävä positiivisena asiana.

Pastissista Digital Devideen

Richard Dyerin luento houkutteli ison auditorion täyteen innokasta mediatutkimuspäivien väkeä, mitä ei tarvinne pitää ihmeteltävänä, sillä kansainväliset tutkijahuiput eivät solkenaan maassamme vieraile. Dyerin luennon pääteema oli pastissin käsite. Toisten taideteosten persoonattomana kopiointina pastissilla ei välttämättä ole kovin positiivista yleiskäsitettä, mutta Dyer ei tulkitse pastissin olevan kopiointia vaan tapa imitoida taidetta, olla taiteen eräs aspekti. Taide on kulttuurituotantoa, jolla on merkitys ja sanoma, joten tällöin myös pastissilla on taidetta referoivana merkitystä.

Pastissi kiinnittää huomiota viimeisten vuosien kulttuurituotantoon eli antaa mahdollisuuden historiallisuuden ymmärtämiseen ja korostaa tässä myös tunnetta ja tunteen merkitystä. Esimerkiksi elokuvat, jotka imitoivat vanhoja elokuvia, luovat tietoisuutta siitä, miten eri asioita ja käytänteitä ymmärretään. Pastissi on siis historian tunteella tuntemista ja tietämistä. Dyerin määritelmän pastissista voisi kiteyttää seuraavasti: pastissi on viittaus aiempaan, josta luodaan ikään kuin uusi kokemus – tietoisuus ja tunteet. Pastissia ei voida välttää, joten sitä ei siksi tulisi myöskään vähätellä, vaikka akateemisessa tutkimuksessa ei usein halutakaan myöntää tai hyväksyä tunnesuhdetta tutkittavaan.

Dyerin luento ei herättänyt kovinkaan viljalti ihmetteleviä kysymyksiä tai vastaväitteitä. Kyse tuskin oli niinkään Dyerin vyöryttämästä pastissin tietoudesta, vaan siitä yksinkertaisesta seikasta, että Dyerin luento ei sinällään tarjonnut mitään uutta. Esitetyt asiat olivat tuttuja ja yleisesti ymmärrettyjä, mutta tutkimuksessa niistä puhutaan mahdollisesti vähemmän. Kenties itsestäänselvyydet ovat nyt arvokkaampia ja arvostetumpia, kun johtava tutkija on niistä puhunut tai sitten kotimainen tutkijakenttä on vain paikoin niin ummehtunut, että yksinkertaisia ja selviä asioita ei ole edes huomattu ajatella, ainakaan ääneen.

Sinikka Sassin luento aiheuttikin enemmän kriittistä kommentointia, vaikka hänkään ei varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä esittänyt. Tosin hieman ilkikurisesti voisi todeta, että kaikki tekniikkaan liittyvähän on uutta taiteentutkija-humanisteille. Dyerinkaan luennolla ei auditorion uutta tekniikkaa osattu käyttää ja Englannista saakka tuotuja näytteitä saatiin katsella mustavalkoisina. Kieltämättä hieman noloa.

Eriarvoisuuden ongelmat

Digital Devide tai yhtä lailla Digital Divide, kuten Sassi itse käytti, oli hänen avaintermi. Kysymys on mahdollisuudesta tuottaa uusia asioita, ennen kaikkea digitaalisesti uuden teknologian keinoin, ja tämän tuotannon synnyttämästä kuilusta, eriarvoisuudesta. Tässä kehityksessä Yhdysvallat edustaa enemmän markkinalähtöistä uutta taloutta, kun taas Euroopassa korostuvat enemmän sosiaalisuus ja kansallisuus. Teknologisessa kehityksessä internet on tavallisin esimerkki ja periaatteellisella tasolla internet edustaakin demokratisoitumista ja tasa-arvoistumista. Käytännössä arkinen tietoverkkojen käyttö on kuitenkin kaukana tavallisen kansalaisen yleisestä käyttäjyydestä. Kun asiaa tarkastellaan globaalisti, niin uuden teknologian käytön synnyttämä eriarvoisuus korostuu entisestään. Uusi teknologia näyttääkin synnyttävän yhä enemmän eriarvoisuutta rikkaiden ja kehittyneiden ja köyhien ja kehittymättömien maiden välille. Perusongelma ei ole pelkästään teknologinen, vaan Sassin mielestä kysymys on myös yhteiskunnassa syvällä olevasta sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Tämä ei ole uusi havainto, vaan jo pitkään uuden teknologian kriittisessä tarkastelussa huomioitu seikka.

Myös kehittyneissä yhteiskunnissa sosiaalinen eriarvoisuus on huomattavaa. Nuoremmalle ja koulutetummalle väestölle uuden teknologian luomat mahdollisuudet ovat paremmin hallittavissa kuin vanhemmalle ja kouluttamattomammalle väestölle. Kansalaisten verkonkäyttöä edistävissä hankkeissa tulisikin ensisijaisesti lähteä käyttäjien tarpeesta, eikä suinkaan ylhäältä päätöksentekotasolta sanella uuden teknologian käyttömahdollisuuksia, sillä tällöin ei välttämättä palvella itse käyttäjien haluja ja tarpeita. Sassin mielestä verkko onkin ennen kaikkea kokonaisteknologia, jonka ulkopuolelle ei pidä jättäytyä. Miten sitten yleisellä tasolla vältytään jättäytymästä verkon ulkopuolelle, on jo huomattavan monisyinen ja vaikea kysymys. Keskustelua käytiinkin siitä, onko järkeä panostaa pelkästään uuteen teknologiaan vai pitäisikö vanhoja välineitä apuna käyttäen kenties luoda uudelle teknologialle soveliaampaa kulttuuria ja sen käytänteitä. Pohdittavaa tutkijapiireille jää myös kehittyvän teknologian mahdollistamasta yhä kattavammasta valvonnasta, yksityisyyden rajoituksista ja tekijänoikeuskysymyksistä. Nämä tärkeät kysymykset jäivät tällä kertaa sivuraiteelle.

Mediatutkimuksen meediot

Meediolla tarkoitan tässä yhteydessä mediatutkimusmaailman eri yhteyksien välittäjiä. Näitä välittäjiä ovat itse asiassa kaikki tutkijat ja alan opiskelijat. Huomioitavaa olisi juuri se, että mediatutkimus on laaja kenttä, jossa on paljon eri näkökulmia ja perinteitä ja näiden välille olisi hyvä synnyttää yhteyksiä, sillä kysymys on suuresta ja moninaisesta kokonaisuudesta, jota ei voida tutkia ja tarkastella vain yhdestä näkökulmasta.

Päätöskeskustelussa Mikko Lehtonen nosti esille tärkeän koulutukseen liittyvän seikan. Tällä hetkellä pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota peruskoulutukseen ja opettajakoulutukseen, joissa tulisi yhä selkeämmin ottaa mukaan mediakasvatukselliset näkökulmat. Tavoiteltava ideaali olisi saada mediakasvatuksen professuuri, jonka kautta valvottaisiin tulevien kasvattajien tietoisuutta asiasta. Tällaisille ajatuksille on helppoa ja perusteltua olla myötämielinen, mutta miten asia saataisiin toteutettua käytännössä?

Mediatutkimuskentän moninaistumisessa Tarmo Malmberg peräänkuulutti myös perinteisen humanistisen taiteentutkimuksen säilyttämistä, vaikka humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimusperinteen sulautumista tarvitaan myös. Lajien rikkaus on kulttuurista rikkautta. Myös Henry Bacon puhui kiinnostuksen säilyttämisestä eri asioihin eri näkökulmista, jotta vältetään kulttuurista köyhtymistä.

On ymmärrettävää, että tutkijat puolustavat omia näkökulmiaan ja lähestymistapojaan aiheeseen. Toisaalta eri tieteenalojen raja-aitojen madaltumista oli havaittavissa ja sitä on pidettävä terveenä ja tervetulleena piirteenä. Ilmeisesti tällaisille yhteistapaamisille on tarvetta, mutta toivottavaa olisi, etteivät asiat jäisi vain keskustelujen tasolle, vaan myös käytännössä tapahtuisi jotain. Vieläkin – valitettavan usein – mediatutkimuksen kentällä väitellään täysin turhista ja merkityksettömistä pikkuasioista ja näkökulmaeroista. Monitieteellisyyden tulisi nykyään olla jo ainakin mediatutkimuksessa selviö, josta ei erikseen tarvitsisi keskustella.