John Carpenterin The Thingin vastaanotto

John W. Campbellin klassikkonovelli Olento muotoaan muuttavasta avaruuspirusta käännettiin selluloidille nimellä The Thing from Another World ensimmäisen kerran vuonna 1951 Howard Hawksin tuotantona ja Christian Nybyn ohjauksella. Elokuvasta on sittemmin tullut kriitikoiden ylistämä, klassikkostatukseen noussut ajankuva, jossa vaikutti väkevästi kylmän sodan piiloteksti. Tämä piiloteksti on aikojen saatossa noussut kulttuuriseksi truismiksi, jota on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Stephen Kingin humoristinen kuvailu teoksessa Danse macabre.

Kuten sanottu, elokuva oli kuitenkin vahvasti aikansa lapsi, ja 1950-luvun scifi-buumin (ja kommunismipelon) hiivuttua ei avaruusmömmöihin enää uskallettu isolla rahalla koskea ennen kuin Ridley Scottin Alien räjäytti pankin 1979. Yllättävä suosio sai Universal-yhtiön toivomaan omaa avaruushorror-menestystä. Tällöin projektista kiinnostunut, Halloweenilla (1978) kulttimaineeseen noussut, John Carpenter sai tarvitsemansa rahoituksen alien-kauhusuunnitelmansa toteuttamiseksi. Suostuttelijana The Thingin uusintaversion luomiskertomukselle toimi siis toisen avaruushirviön kassamagnetismi, jonka menestystä lippuluukulla Carpenterin teos ei kuitenkaan onnistunut toistamaan.

Johdanto

The Thing sai ilmestyessään 1982 osakseen raa'an murskakritiikin niin kotimaassaan kuin Suomessakin (mistä tulemme näkemään otteita) ja myös yleisö kaihtoi teosta, joten elokuvan materiaalinen menestys jäi pieneksi. Esimerkiksi Carpenterin myöhempi pannukakku Escape from L.A. (1996) nettosi täydellisestä epäonnistumisestaan huolimatta enemmän rahaa kuin The Thing (Bauer 1999, s. 65). Tyly vastaanotto miltei romutti Carpenterin uran, esimerkiksi hänen seuraava projektinsa Stephen Kingin Firestarter-romaanin filmatisoinnista peruttiin Universalilla vähin äänin (Hogan 1982, s. 74).

Ajan lehti on kuitenkin kääntynyt, ja nykyään The Thing nauttii kulttiarvostusta: elokuvan faneihin on tunnustautunut mm. Quentin Tarantino, joka on nimennyt sen erääksi kaikkien aikojen suosikikseen (Billson 1997, s. 90). Suomessa elokuvan dvd-julkaisun ja televisioesitysten arvostelut lehdistössä ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuodattaneet varauksetonta ylistystä. Onpa myös omilla Film-O-Holicin sivuillamme dvd-versio todettu viiden tähden väärtiksi. Autoritaarisin kunnianosoitus lienee kuitenkin British Film Instituten päätös kelpuuttaa elokuva Modern Classics" -kirjasarjaansa, jossa se komeilee muiden tunnustettujen mestariteosten, kuten Suuren gangsterisodan ja Blade Runnerin rinnalla. Tämä on rohkea yritys sekä vakiintuneelta, elokuvakulttuuria suojelevalta instituutiolta että kirjan kirjoittajalta Anne Billsonilta liittää aikanaan runtattu elokuva historiansa kaanoniin. Billson (1997, s. 75) pönkittääkin elokuvan statusta taideteoksena esimerkiksi vertaamalla The Thingin kuvastoa Gustav Dorén taiteeseen Danten Infernon kuvituksessa.

Reseptiosta

The Thingin vastaanoton käännökset antavat asiasta kiinnostuneelle jälkiviisaalle mahdollisuuden todistaa oikeaksi Modern Classics" -sarjan toimittajan sanat: [Koska] nykyinen elokuva on niin alisteinen jokaiselle estetiikan, moraalin ja ideoiden muutokselle... on kiistanalaista ja epävarmaa jakaa tuomioita viimeaikaisten elokuvien todellisesta arvosta." (Sieving 1999, s. 103) Tämä kirjoitukseni pyrkii kartoittamaan noita muutoksia, lähinnä estetiikan ja ideoiden, mutta myös biologian alueella. En siis pyri perustelemaan The Thingin tekstuaalista tosiolemusta" sen paremmin taiteeksi kuin roskaksikaan. Haluan vain käsitellä niitä elementtejä, jotka todennäköisesti vaikuttivat niin elokuvan menneeseen epäarvostukseen kuin myös nykyiseen arvostukseen. Yritän irroittautua The Thing -tekstistä sellaisenaan, esteettisenä teoksena, ja pikemminkin ottaa tarkastelun kohteeksi sen sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin (ks. Mäkelä 1993, s. 139), jossa tuo teksti on otettu vastaan vuonna 1982. Uskon näiden aspektien olevan valaisevampia kuin kiistelyn siitä, onko The Thing ansainnut paikan kulttuurikaanonin kiveyksessä vai ei.

Näkökulma jättää jäljelle sarjan kysymyksiä: Mistä muutos? Elokuvahan on sama, mutta ajan kuluminen tuntuu muuttaneen katsojat. Oliko elokuvassa ominaisuuksia, joita silloiset kriitikot eivät tajunneet? Mikä muutos on tapahtunut kulttuurisessa ilmapiirissä, kun elokuva puhuttelee tai pelottelee nyky-yleisöjä eri tavalla kuin edeltäjiään? Millaisia voimia voi piillä mielipidemuutoksen takana? Mitä sellaisia merkityksiä, joita elokuvan valmistumishetki ei tehnyt mahdollisiksi ymmärtää, The Thingiin voidaan lukea nyt? Ja tärkeämpää: jos meidän onkin helppo omassa nykyisessä asemassamme ymmärtää elokuvaa, mitä aikalaiskatsojat (joiden ehkä kyseenalaisina edustajina käytän tässä artikkelissa kriitikoita) siinä sitten näkivät? Millä skeemoilla he jäsensivät oman, yleensä epämiellyttävän, katsomiskokemuksensa?

On sanottu, että kauhuelokuva muistuttaa eräässä tärkeässä piirteessään painajaisunta: molempien näkijöillä on näkemästään ainakin puolittainen vastuu (Kawin 1985, s. 467). Tyytyväinen kauhuelokuvan kokija kiittelee teoksen kauhistuttavia elementtejä, mutta tyytymätön haluaa sanoutua vastuustaan irti. Seuraava lainaus The Thingin teatterikierroksellaan synnyttämästä lehtikritiikistä on tyyppiesimerkki tilanteesta, jossa katsoja kieltäytyy vastuustaan ja toivoo, ettei olisikaan nähnyt mitään:

"Sensuuriimme kuuluu aikojen kuluessa juuttuneen 'viattomiakin' juttuja. Kun sitten sieltä lipsuu ulos tämänkin tasoista mässäilyä ilman 'rangaistusveroa' ja ilman valtavia leikkauksia, tekee mieli taas kerran kysyä millä ihmeen konstilla saataisiin sensuurin sihdistä tasapuolisemmin tuomioitaan jakava... Joten käykää ihmeessä katsomassa Thing, jos tahdotte nähdä oikein etovan jutun." (Vapalahti 1983)

Teoreettisemmin kommenttia voidaan käsitellä konkretisaationa Roland Barthesin sokean kriitikon" käsitteestä (ks Mäkelä 1993, s. 143–44). Käsite pohjautuu näkemykseen ihannekriitikosta ammattilaisena, jonka työ on nimenomaan taideteoksen ymmärtäminen. Vain sokea kriitikko voi toivoa, että olisi mieluummin ollut näkemättä teoksta kuin arvostellut sen.

Taideteos ei voi pysyä muuttumattomana, kun sitä tulkitsevat erilaisissa kulttuurisissa, sosiaalisissa – ja tässä tapauksessa biologisissa – ympäristöissä elävät ihmiset. Seuraavat kappaleet selvittävät, miten tämä ympäristö heijastui aikalaiskritiikeissä The Thingin saadessa ensi-iltansa. Vaikka en haluakaan raskauttaa kirjoitustani teoreettisella termistöllä, käytän reseptiohorisontin" käsitettä (Mäkelä 1993, s. 141), joka kuvaa kaikkia niitä tekstinsisäisiä ja -ulkoisia ilmiöitä ja elementtejä, jotka vaikuttavat taideteoksen vastaanottoon, tulkintaan ja arvostukseen. Kyse on myöskin maun politiikan" (Brophy 1986, s. 2) dekonstruktioinnista; sen kartoittamisesta, mikä saa yhden ihmisen haluamaan katsoa kauhuelokuvaa ja mikä tekee toisen puolestaan kyvyttömäksi nauttimaan siitä. Kysymystä tarkastellaan tietyllä aika-akselilla, jotta selvitettäisiin, mikä osaltaan muodosti aikalaiskriitikoiden eräänlaisen sokeuden ja mikä toisaalta antaa nykykriitikoille sen vision, jolla arvostaa The Thingiä.

1980-luvun alun spielbergisaatio

The Thingin teki taloudellisesti mahdolliseksi Alienin menestys lippuluukulla, mutta kesällä 1982, jolloin The Thing sai USAn ensi-iltansa, saapui myös toinen, lyhyenläntä, taikasormeaan heiluttava avaruuden tulokas ja upotti elokuvan. Tuottaja Stuart Cohen puhui jo samana vuonna E.T.:n aiheuttamasta vastareaktiosta ja kutsuu Thingiä E.T.:n pimeäksi puoleksi, jota yleisö ei halunnut samana kesänä nähdä (Hogan 1982, s. 74). Kannattaa panna merkille, että kolme vuotta aiemmin paremman vastaanoton saaneen Alienin kesäisiä kilpailijoita olivat samaan genreen kuuluneet Phantasm, Pahan enne, Dawn of the Dead ja Yön Siivet, joiden vuoksi Newsweek nimesi elokuvakesän juttunsa otsikolla Hollywood's Scary Summer" (King 1990, s. 35). The Thingin kassavastustaja sen sijaan otteli toisin asein.

Billson (1997, s. 10) kytkee eksplisiittisesti E.T.:n edustaman spielbergisaation" Reaganin ja Thatcherin ajan aamunkoittoon. Billsonin mukaan 1980-luvun alkupuolen menestyselokuvat ehdollistivat katsojansa pinnallisen optimismin ilmapiiriin sekä yhteiskunnassa että niissä tarinoissa, joita se tuotti. Vuosi 1982 vaati siis elokuviltaan ehdotonta happy–happy–joy–joy-iloisuutta, joka ruumiillistui E.T.:n sympaattisessa hahmossa. Tämä uusi asenne korvasi 1970-luvulla muodissa olleen skeptisen kyynisyyden, joka vaikutti vahvasti vielä The Thingissä. (ibid.) Spielbergisaatio on näkyvissä monissa suomalaisissa kritiikeissä E.T.:n todellakin noustessa esille jonkinlaisena symbolina toivottavammasta elokuvasta ja elokuvantekemisestä. Ensimmäisen kritiikkinäytteen kirjoittaja tuntuu The Thing -arvostelunsa avauskappaleessa päätyvän suorastaan tajunnanvirtatekniikalla Spielbergiin:

"Monesti elokuva-alaa seurannut arvostelija joutuu aprikoimaan kauhu- ja paniikkifilmien jatkuvaa tulvaa ja vetovoimaa. Ei ole paniikkia, jota ei ole koettu, ei iljetystä tai luonnonoikun muunnosta, jota ei olisi nähty. Steven Spielberg, valtavan maailmanenestyksen E.T.:n ohjaaja, aloitti ohjaajuransa kauhuelokuvalla Tappajahai. E.T., inhimillinen avaruusfantasiaelokuva, on Porissa viipynyt pitkään, eikä syyttä." (Yrjönkoski 1983)

"Vastakohta [sic] lempeälle ET-pikkukuvaukselle [sic] tai 'Kolmannen asteen yhteyden' kummituksille mutta silti ystävällisille vieraille, The Thing on hirviömäinen luomus jostakin ulkoavaruudesta." (Krekelä 1983)

"Carpenter osaa kuvien tekemisen taidon, eikä nykytekniikan erikoistehosteissa ole mitään toivomisen varaa. Siksi olisikin jo aika, että ohjaajat jättäisivät tehosteet rauhaan ja alkaisivat taas sytyttää sykettä itse kerrontaan. Carpenter saisi suunnata katseensa kohti Spielbergiä. Tästä kannattaisi ottaa oppia." (Tuuli 1982)

"Kyllä E.T. oli tottavie mukava kaveri John Carpenterin uuden Thing-elokuvan esittelemän luotaantyöntävän otuksen rinnalla. Thing-hirviössä ei ole myönteisiä tunteita, ystävällisyyttä, sympaattisuutta eikä mukanaelämisen iloa rahtuakaan. E.T. jo oli ruma, mutta tämä on jo ihan 'etova'." (Vapalahti 1983)

"Oireellista ja kiintoisaa on, että Carpenter – kuten useat muutkin amerikkalaisohjaajat – edustaa täysin päinvastaista kantaa kuin Spielbergin 'E.T.' Muilta planeetoilta (tai muualta maailmasta) ei ole odotettavissa mitään hyvää, kaikki muut ovat uhkaajia, heidät on tuhottava ennen kuin he tuhoavat meidät." (Paloheimo 1983)

E.T. siis ymmärrettiin nimenomaan tuottaja Cohenin kuvailemalla tavalla kääntöpuoleksi The Thingille, jonka vastenmielisyys tuntui osin tahraavan ikävällä tavalla kaikkien muidenkin elokuvallisten ulkoavaruuden vieraiden mukavaa muistoa. Varsinkin viimeisessä arvostelulainauksessa E.T. toimii itsestään selvänä realismin ja oikean ideologian, intergalaktisen poliittisen korrektiuden mittapuuna, johon muita elokuvia voidaan verrata, ja linjasta poikkeaminen nähdään oireellisena". E.T.:n läsnäolo siis tuntuu vaikuttaneen katsomiskontekstiin vahvasti.

Seuraavaksi käsittelen kulttuurista puutetta kriitikoiden reseptiohorisontissa; kauhuelokuvan estetiikan murrosta, jonka huipentumana The Thingiä voidaan monessa mielessä pitää.

Esteettisen tyylin vaihdos kauhuelokuvassa

Philip Brophy kirjoitti usein siteeratun esseensä Horrality vuonna 1983, jonka hän katsoi uuden kauhuelokuvan kultaisen ajanjakson huippuhetkeksi. Brophy havaitsee kauhugenressä muutoksia, jotka erottavat uudet kauhuelokuvat aiemmista sykleistä; vedenjakajana uuden ja vanhan välillä oli 1979, vuosi jona ilmestyivät Alien, Romeron Dawn of the Dead ja Cronenbergin The Brood. Brophy (1986, s. 4) peräänkuuluttaa näiden elokuvien käsittelyyn soveltuvan uuden kriittisen kielen luomista populaariarvosteluihin, jotka toimivat välittäjinä elokuvien ja yleisöjen välillä. Huomattakoon tässä suomalaisten lehtikriitikoiden erikoinen vaikeus seurata alan kehitystä, olivathan Brophyn esimerkeistä sekä Dawn of the Dead että The Brood kiellettyjä elokuvia maassamme.

Toisin kuin aiemmissa erikoistehosteita sisältäneissä säikäyttelijöissä, esimerkiksi Manaajassa, Brophyn mukaan uudessa kauhuelokuvassa" riisutaan niiden edeltäjien pyrkimys sosiaaliseen realismiin, kuten myös niissä alleviivattu Hyvän ja Pahan välinen hengellinen ristiriita. Kuten Billson (1997, s. 23) huomauttaa, Carpenterin The Thingin värimaiseman mustavalkoinen kolkkous ei vihjaa niinkään hyvän ja pahan taisteluun vaan shakkiotteluun, jossa voittajan ratkaisee kylmästi biologinen kyky sopeutua: ihminen lajina vastaan Thing lajina. Ihminen nousee uuden kauhuelokuvan näyttämölle nimenomaan biologisena olentona. Siksi Brophylle (1986, s. 8) toistuvana ja ylivuotavana teemana onkin ruumiin tuhoutuminen: "Uusi kauhuelokuva ei käytä niinkään laajaa kuolemanpelkoa vaan täsmällisemmin ihmisen omaa ruumistaan kohtaan tuntemaa pelkoa, sitä miten ihminen hallitsee sitä, miten hän liittyy siihen." Tärkeänä muutoksena on myös se, että kauhuelokuva ei enää kertonut vaan näytti. (ibid.)

Ristiriita kertomisen ja näyttämisen välillä on kauhukirjallisuuden keskusteluissa jo vanha. H.P. Lovecraft on kertomis"-tradition tunnetuimpia puolestapuhujia: "Tarina vihjaa vain sen verran kuin sen täytyy, tarina kertoo vain sen verran kuin täytyy." (Sit. Carroll 1990, s. 219). Clive Barker sen sijaan kannattaa upotuskastetta iljettävyyksiin. Barkerin mukaan kauhukertomukset dramatisoivat tilannetta, jossa ihminen henkisenä ja hengellisenä olentona on pakotettu kohtaamaan ruumiillisuuden groteskit ja brutaalit aspektit. Barkerille kauhu on ennen kaikkea sarja "kertomuksia ruumiista". (Sit. Carroll 1990, s. 239) Ja kuten tunnettua, Barkerin ruumisteemat kietoutuvat niin hänen kirjoissaan kuin elokuvissaankin graafisten paljastuksien ympärille. Barker toteaakin: "On niitä, jotka väittävät, että on mahdollista näyttää liian paljon. Väärin... Koskaan ei voi näyttää liian paljon." (Sit. Carroll 1990, s. 219)

Kauhun anatomiaa käsittelevässä teoksessaan Danse Macabre Stephen King (1990, s. 36–40) jakaa kauhugenren kolmeen erilaiseen kauhistuttamisen tyyliin, kolmeen eri asteeseen. Ylimmäisenä horrorhierarkiassa on kauhu", jonka aiheuttaa tuntemattoman ja nimenomaan näkymättömän tuoma ahdistus, mielikuvituksen laukkaava spekulaatio. Toiseksi selviytyy hirvitys", jonka King katsoo voivansa aiheuttaa kuvailemalla kosketeltavia, konkreettisia olentoja, näyttämällä jotain groteskia ja luotaantyöntävää, jotain fyysisesti vääristynyttä. Pahnan pohjimmaisena on iljetys", joka saadaan aikaiseksi lisäämällä viskeraaliseen kuvailuun voimakkaammin luotaantyöntäviä ja makaabereja ominaisuuksia. King (1990, s. 40) itse asettaa esteettiset prioriteettinsa selvästi: "[Y]ritän kauhistuttaa lukijaa. Mutta jos huomaan, etten kykene kauhistuttamaan häntä, yritän hirvittää; ja jos huomaan, etten pysty hirvittämään häntä, heittäydyn iljettäväksi." Kingillä graafisuuden lisääminen johtaa kauhutarinan laadun heikkenemiseen, ikään kuin näyttäminen olisi viimeinen hätävara, joka otetaan käyttöön vasta kun suositeltavammat yritykset kertoa ovat epäonnistuneet. Kuitenkin, kuten sanottu, juuri näyttäminen nousee Brophyn määrittelemän uuden kauhuelokuvan ominaisimmaksi tunnuspiirteeksi. Seuraavissa The Thingin arvosteluissa nousee esille kirjoittajien katsomiskokemuksen kyllästyminen viskeraalisella spektaakkelilla:

"Kun 'se' pullahtaa esille milloin koiran sisälmyksistä, milloin miehen vatsasta, milloin pyörii katkaistuna päänä pitkin nurkkia muuntuen mitä hirvittävimmäksi koko huoneen kohta täyttäväksi hämähäkiksi, ei halvoista shokeista ole tosiaan puutetta. Koko kankaan laajuisella veristen sisälmysten roiskeella ei kuitenkaan luoda suspensea, [sic] jännitystä, kuten Carpenter näyttää kuvittelevan. Luodaan pahoinvointia, jonka 'terapeuttinen' merkitys on äärimmilleen kyseenalainen. Tämän vastenmielisempää elokuvaa ei toistaiseksi juuri ole ollut näköpiirissä."('HE' 1982)

"Juonen käänteiden kauhuefektit ovat taidokasta teknistä työtä mutta koko jutussa ei sitten muuta olekaan. Tuloksena on yksi vastenmielinen ja tarpeeton elokuva lisää... Vanhan ajan kunnon jännäriä katsoisi ihan ilokseen näiden jälkeen olkoon se vaikka teknillisesti heikkotasoisempikin. Tällä kertaa ei edes voi sanoa tyhjänpäiväistä kakkua päältä kauniiksi kun kuorrutus on juuri sitä ylimitoitettua väkivallan tai kauhutilanteiden kasvattelua." (Stålhammar 1983)

"Kyseessä on uusintafilmatisointi Howard Hawksin tieteiskauhuklassikosta 'Se toisesta maailmasta' 50-luvun alusta, valitettavasti vain vastenmielinen ja tökerö. Siinä missä Hawks vihjasi, kertoi siis elokuvan kielellä, siinä Carpenter räväyttää kauhuefektien kaaoksen katsojan silmille." (Paloheimo 1983, lihavointi lisätty)

Viimeisessä lausunnossa näkyy hyvin kertominen/näyttäminen-dikotomian ymmärtäminen ehdottomaksi. Kirjoittaja pitää näyttämisen välttämistä suorastaan elokuvalle olemuksellisena. Tämä kommentti on hyvä esimerkki Brophyn huolenaiheesta; siitä, miten saada luoduksi kieli, joka kykenisi erittelemään uudenlaista kauhuelokuvan kuvakerrontaa? Kirjoittaja, joka tuntuu Kingin tavoin mieltyneen vain näkymättömän aiheuttamaan kauhuun, heittäytyy Barthesin sokeaksi kriitikoksi kieltäytymällä tunnistamasta Carpenterin estetiikkaa ensinkään elokuvan kieleksi.

Kauhistuttavat taudit ovat tavallaan ruumiskauhun eräs alalaji. Mutta siinä missä kertomisen korvautuminen näyttämisellä oli pelkästään tekstuaalinen piirre, ilmaantui 1980-luvulla pian The Thingin ilmestymisen jälkeen hyvinkin todellinen kauhu: aids (ja myöhemmin BSE) murtautuivat sosiaalisen todellisuuteen ja yleiseen tietoisuuteen.

Aids ja BSE – todeksi muuttuneet fantasiabiologiat

"Hei. Hei, Mac. Mac, tietäisinks mä, jos mä olisin hirviö? Tietäisinks mä itse että hirviö on jo napannu mut? Voi luoja, mä saatan jo olla hirviö." (Campbell: Olento. 1991, s. 111)

Jälkiviisauden suomalla tarkkanäköisyydellä voidaan todeta, että The Thing ja sen teemat näyttävät näin jälkikäteen profeetallisilta. Elokuva metaforisoi etenkin aidsiin, mutta myös BSE:hen liittyviä pelkoja. Tätä profeetallisuutta Guerrero (1990, s. 89) kuvailee Baudrillardin simulacrumin" käsitteellä: The Thing oli ennenaikainen kuva maailmasta, jollaista ei ollut vielä olemassa. Myöhemminhän esimerkiksi Kärpästä (1985) pidettiin ilmiselvänä aids-allegoriana, etologisena kertomuksena salakavalan taudin tuhovaikutuksista ruumiissa. The Thingissä keskiössä eivät kuitenkaan olleeet taudin ruumista rappioittavat vaikutukset pitkällä aikavälillä, vaan kertomus on Guerreron (1990, s. 87) termein epidemiologinen", kauhua aiheuttaa taudinaiheuttajan leviäminen populaatiossa, joka koettaa pelon vallassa suojella itseään tuntemattomalta valloittajalta.

Aidsin tuo esille varsin hyytävästi tarinan hahmojen tietämättömyys siitä, ovatko he jo saastuneet vai eivät. Vihollisen pelottavuus lähtee epidemiologisesta uhkakuvasta, kun elokuvan henkilöt yrittävät kasvavan paniikin vallassa tunnistaa joukostaan ne yksilöt, joihin vieras organismi on tunkeutunut ja joiden kautta se saattaa levitä. Ilmeisesti uhri ei voi itsekään olla asiasta varma. Tämä kauhuntäyteinen epäilys on lausuttu jo Campbellin novellissa, kuten kappaleen alussa olevasta lainauksesta ilmenee. Kun miehistön jäsenet valmistavat ihmisyyden testiksi verikokeen, useimmat heistä paljastavat pelollaan – täristen ja hikoillen – luottamuksen puutteen oman ihmisyytensä koskemattomuuteen (ks. Boon 1999, s. 67–8). Kurt Russellin hahmon kehittämä verikoe parodioi lääketieteen diagnostisia keinoja havaita HI-virus verestä ja tunnistaa sitä kantavat yksilöt; elokuvan verimassa, joka kirkuvana pakenee kuumaa neulaa, vastaa sosiaalisen todellisuuden positiivista vasta-ainetestin tulosta (Guerrero 1990, s. 89).

Aidsin kaltaista biologista hyökkääjää ei vielä The Thingin ilmestyessä tunnettu, vain epämääräisiä huhuja homorutosta" (Guerrero 1990, s. 88). Kriitikoiden reseptiohorisontista ei siis löytynyt biologista tosimaailman vastinetta The Thingin kauhuille, jotka ovat muuttuneet omana aikanamme osaksi arkipäivää. Aidsin lisäksi nykykatsoja joutuu puntaroimaan Kreutzfeld-Jakobin taudin uhkaa joka kerran hampurilaista haukatessaan. Alkuperäisessä novellissa tukikohdassa pidetäänkin lehmiä, joiden todetaan thingiytyneen" juuri ennen kuin suuri osa aseman miehistöstä on juonut niistä lypsettyä maitoa (Campbell 1991, s. 113). Carpenterin versiossa MacReady kertoo jokaisen laittavan itse oman ruokansa saastumisen välttämiseksi. Vielä vuonna 1982 tällaiset visiot näyttävät tuntuneen pelkältä pelottelun fantasialta:

"Voidaan tietysti teoretisoida sinänsä, että jostakin ulkoavaruudesta muutama elollinen molekyyli voisi aiheuttaa tuhoisan tartunnan luomakuntaan, mutta The Thingin juonen kulku ylittää hurjimmankin mielikuvituksen. Onko tämä sitten tahallista tarkoitusta myydä hirviökauhua supertekniikan keinoin katsojille? Paitsi asiallisesti uskomaton on tarinan kulku lohduton." (Krekelä 1983)

Edelliselle arvostelijalle muodostuu ylivoimaiseksi esteeksi maun politiikassa" tarinan uskomattomuus. Tätä heijastelee jo hänen otsikkonsa Yliluonnollista kauhua supertekniikan keinoin". Nykyperspektiivistä katsottuna Thingin toiminnassa ei ole mitään yliluonnollista, vaan vastaavista ilmiöistä on tullut päinvastoin karmivan arkipäiväisiä. Jälleen voidaan spekuloida sillä, että tarina olisi vaikuttanut toisella tavalla, jos aids ja BSE olisivat olleet osana arvostelijan reseptiohorisonttia. Jotkut arvostelijat pystyivätkin havaitsemaan jonkinlaista sairauden kaltaisuutta The Thingin ruumisinvaasiossa:

"Carpenterin tuotteen luoma pelko on siinä kenessä tuo inhottava möykky asuu ja milloin se hyökkää hirveine lonkeroineen. 'Se' ja sen riehunnan seuraukset ovat niin iljettävää katsottavaa, että välillä tekee mieli kääntää katse kankaalta muualle päin." (Vapalahti 1983, lihavointi lisätty)

Kyseisessä kritiikissä näkyy yritys liikkua ruumiskauhun suuntaan ja metaforisoida The Thingin narratiivia sairautena. Vaikka inhottava möykky" tuntuu sairausmetaforana viittaavan syöpäkasvaimeen, haetaan – ehkä tahattomasti – samoja kysymyksiä kuin Brophy: miten ihminen liittyy ruumiiseensa, hallitsee sitä tai epäonnistuu sen hallitsemisessa. Näin novellin kahden filmatisoinnin välisenä aikana tapahtunut kauhun lähteen vaihtuminen poliittisesta biologiseksi on arvostelussa edes vihjauksen tasolla luettavissa, toisin kuin tässä reseptiohorisontiltaan 1950-luvulle juuttuneessa arvostelussa:

"[The Thing on] uusi tulkinta kauhutarinasta, joka ilmestyi novellina 1938 ja elokuvana ensi kerran 1951 -- siis sodan alla ja kylmän sodan kylmimpinä päivinä... Olio on salakavala kuin fasismi tai kommunismi. Se asettuu ihmiseen ulkoisia jälkiä jättämättä. Se mukautuu ansarikseen valitsemansa olennon (ihmisen tai eläimen) kaltaiseksi -- muuttuu häneksi. Pelkän hätävarjelun vuoksi moni mies saa surmansa, eikä heitä juuri surra, kaatuvathan he hyvän asian puolesta. Peto ei pääse leviämään... [Elokuvan] sanoma on silkkaa nihilismiä, epäluuloa ja teurastusvimmaa. Se lietsoo ja ymmärtää pelkoa ja vainoharhaisuutta, joka tuhoaa sokeasti." (Anon. 1982)

Kirjoittajan reseptiohorisonttiin tuntuu kuuluvan vain 1950-luvun aineistoa, ja niinpä kirjoittaja päätyy syyttelemään Carpenterin versiota aikaisemman filmatisoinnin ideologisista asenteista. Tuskinpa The Thing kuitenkaan lietsoo vainoharhaisuutta, kuten aikaisempi filmatisointi teki kuuluisalla loppujulistuksellaan Keep watching the skies". Lisäksi arvostelu vääristelee elokuvaa. Tekstissä mainitun hätävarjelun" (joka tuntuu viittaavan McCarthyn kommunistivainoihin) takia ei saa surmaansa kukaan. Biologisen kontekstin puuttuessa kirjoittaja turvautuu poliittiseen luentaan, jonka vika on siinä, ettei se tunnu huomaavan minkäänlaista esteettistä eroa vanhan ja uuden filmatisoinnin välillä. Lopputulos onkin kiinnostava sekoitus elokuvan ja sen katsojan omista skeemoista – malka ei liene kuitenkaan ohjaaja Carpenterin silmässä.

Lopuksi

Kun The Thing esitettiin vuonna 1988 ensimmäisen kerran Suomen televisiossa, olivat kriitikot jo tunnistaneet – ja mikä tärkeämpää, tunnustaneet – Brophyn kuvaileman uuden kauhuestetiikan, ja he kykenivätkin arvottamaan The Thingiä oman genrensä tyylipuhtaana edustajana. Enää ei voikaan puhua sokeasta kriitikosta, joka kieltäytyy katsomasta sitä, mitä ei ymmärrä. Viime vuosina arvostavat lausunnot ovat kertautuneet uusien televisioesitysten ja dvd:n julkaisemisen myötä. Esittämäni pari esimerkkiä kuvastavat paljastamisen estetiikan" hyväksymisen puolesta ja aids-allegoriaan havahtumista. Eikä liene yllätys, että E.T.:n hahmo puolestaan loistaa poissaolollaan.

"Tarinan hirviö on kaikessa naurettavuudessaan tosi muuntuvainen ja limainen otus, jonka ryömintä ja repeily on 'parhaimmillaan' todella vastenmielistä. Eläköön erikoistehosteet!" (Moilanen 1988)

"Hengeltään Carpenterin The Thing – 'Se' jostakin (The Thing) on Hawksin ja Nybyn elokuvan antiteesi, mutta yhtä oireellinen ajalleen ja suuntaa-antava lajityypille... Carpenterin The Thing on hyytävän nihilistinen, kylmäävän pessimistinen elokuva, jonka maailmaa ei pieninkään toivon tai inhimimllisyyden kipinä lämmitä. Rob Bottinin vatsaa kääntävät erikoistehosteet yhdessä Carpenterin kyynisen perusnäkemyksen kanssa tekevät siitä vähemmän miellyttävän, mutta taatusti puistattavan elämyksen." (Poussu 1988)

"[Ilkeä olio] kykenee viruksen tavoin tunkeutumaan ihmisen sisuksiin ja muuttamaan pahaa aavistamattoman isäntänsä tuhoavaksi hirviöksi. Olio saastuttaa osan leirin miehistöstä ja leviää kuin tauti – kukaan ei enää tiedä ketkä ovat 'oikeita' ihmisiä, ketkä tartunnan saaneita." (Maskula 1988)

Kritiikkien kirjoittajalle tämä pieni reseptiotutkielma muistuttaa nöyryydestä ja oman näkökulman rajoittuneisuudesta. Jo muutaman vuoden sisällä yhtäältä muutokset elokuvan kerronnan keinoissa tai toisaalta yhteiskunnassa saattavat nostaa elokuvan sisällöstä valokeilaan odottamattomia ja tärkeitä teemoja. Vaikka vuoden 1982 lausunnoissa on toisinaan huvittaviakin piirteitä, tarkoitukseni ei siis suinkaan ole ollut naureskella niille; vaan osoittaa, että kuten elokuvatkin, myös niitä käsittelevät kritiikit ovat aikansa lapsia.

Tutkimusaineistona toimineet arvostelut

Anonyymi: Kauhea olio. Helsingin Sanomat 18.12.1982.

'HE': Pakastinhirviö sulaa. Uusi Suomi 18.12.1982.

Krekelä, Eero: Yliluonnollista kauhua supertekniikan keinoin. Kaleva 11.1.1983.

Maskula, Tapani: Pahan vallassa. Turun Sanomat 26.1.1988.

Moilanen, Harri: Kesytettyä kauhua. Ilta-sanomat 26.1.1988.

Paloheimo, Matti: Arvostelu: The Thing – 'Se' jostakin. Kirkko ja kaupunki 5.1.1983

Poussu, Tarmo: Muodottamaksi leikelty kauhuelokuva. Katso 25.1.1988.

Stålhammar, Leo: Salaperäinen tuhovoima etelänavalla. Suomenmaa 20.1.1983.

Tuuli, M.: Hirviö napajäällä. Katso 2/1983.

Vapalahti, Hannu: Etova hirviö. Eteenpäin 23.1.1983.

Yrjönkoski, E.-E.: Kauhun myynti: kohtalainen. Satakunnan Kansa 23.1. 1983.

Kirjallisuus

Bauer, Erik: Things that go bump in the night: an interview with John Carpenter. Creative Screenwriting. Vol. 6. No. 1. January/February 1999, s. 62–65.

Billson, Anne. The Thing. London: British Film Institute. 1997.

Boon, Kevin Alexander: In Defense of John Carpenter's The Thing. Creative Screenwriting. Vol. 6. No. 1. January/February 1999, s. 66–73.

Brophy, Philip: Horrality – the textuality of contemporary horror films. Screen. Vol. 27, No. 1. January-February 1986, s. 2–13.

Campbell, John W.: Olento. Teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 3. Helsinki: Jalava. 1991, s. 69–133. (Suom. Ulla Selkälä & Ossi Hiekkanen. Alk. Who goes there? 1938)

Carroll, Noël: The Philosophy of Horror, or Paradoxes of the Heart. London: Routledge. 1990.

Guerrero, Edward: AIDS as Monster in Science Fiction and Horror Cinema. Journal of Popular Film & Television. Vol. 18. No. 3. Fall 1990, s. 86–93.

Hogan, David J.: "I don't know what it is, but it's weird and pissed off." Cinefantastique Vol. 13, No. 2/3, November/December 1982, s. 48<

Kawin, Bruce: The mummy's pool. Teoksessa Mast, Gerald & Cohen, Marshall (toim.): Film Theory and Criticism – Introductory Readings, Third Edition. 1985, s. 466–481.

King, Stephen: Danse Macabre. London: Futura.1990. 1.painos, 1981.

Mäkelä, Tapio: Criticizing criticism: a play with blindness and vision. Teoksessa Erkki Vainikkala (toim.): The Cultural Study of Reception. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimusyksikkö. 1993.

Sieving, Christopher: Book review: The Thing by Anne Billson, The Exorcist by Mark Kermode, and Independence Day by Michael Rogin. The Velvet Light Trap. No. 44. Fall 1999, s. 103–105.