takaisin sisällysluetteloonWider Screen 3-4 / 2000

 

 

"Uskonnollinen kokemus & pelon aakkoset"

 

- Pääkirjoitus -

Henkimaailman juttuja?

Tuplanumeromme aiheet liikkuvat tällä kertaa henkimaailman puolella. Rohkenemme väittää näin, vaikka uskonnollinen kokemus & pelon aakkoset eivät teemoina tunnukaan automaattisesti toisiinsa liittyviltä. Kummastakin aiheesta riittäisi aihetta useampaankin numeroon, ja varmaa on, että varsinkin elokuvan välittämiin/käsittelemiin pelkoihin palataan vielä monen monta kertaa. Pelon rakentamisesta artikkeleita on tällä kertaa itse mestarista, Sir Alfredista, jota tuntematta on vaikea ymmärtää kauhu- ja jännityselokuvan – tai sanotaanko vain elokuvan – kehitystä.

Amerikkalaisessa elokuvassa uskonnollisuuden tyypillisempänä ilmentymänä ovat Hollywoodin raamattuspektaakkelit, jossa Kristuksen kärsimystien kuvaukset kertoivat yleensä enemmän omasta ajastaan kuin raamatusta. Monille aikalaiskatsojille vaikkapa Kymmenen käskyä tai Mies Nasaretista esittivät sen "oikean" kuvan raamatun kuvaamista tapahtumista. Jos ajattelemme visuaalista mielikuvaa Mooseksesta, eikö vain mieleen tule – kuin huomaamatta – Charlton Hestonin parrakkaat kasvot?

Uskonnollisuuden representaatiot valkokankailla ovat olleet monien paikallisten ja globaalisten kulttuurisotien kohteena. Poikkeavien tulkintojen esittäjät ovat joutuneet vaikeuksiin, sen verran arka asia uskonnon peruskuvasto yhä edelleen on. Sekä Jean-Luc Godard että erityisesti Martin Scorsese joutuivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi tohtiessaan lukea pyhiä tekstejä hieman toisesta kulmasta tai pyrkiessään siirtämään Kristus-myyttiä nykypäivään.

Kristinuskon ohella myös muut maailmanuskonnot ovat olleet edustettuina elokuvissa, eikä vain amerikkalaisen elokuvan rekvisiittana, vaan esimerkiksi japanilaisessa ja kiinalaisessa elokuvassa usein erottamattomana osana niitä, ikään kuin näkymättömästi läsnäolevana. Monesti myös länsimaisessa elokuvassa uskonto esitetään viitteellisesti: pyhyyden kokemusta ovat uskaltautuneet jäljittämään rohkeat tekijät Dreyeristä Bressoniin ja Schraderista Ferraraan. Pyhyyden kokemusta jäljittävät myös tavanomaisempia latuja hiihtävät Hollywood-elokuvat, jotka nekin – kuten Dead Man Walking – kertovat kiinnostavia aspekteja esimerkiksi "oikean" uskonnollisuuden ja "oikean" naiseuden ristipaineista. Mutta viime kädessä pyhyys on katsojalle henkilökohtaista, ja sellaista – maallisemmassa merkityksessä – saattaa löytyä yllättävistäkin kohteista, sillä voimakkaimmat elokuvakokemukset, muistettavimmat elämykset ovat monille meistä elokuvahulluista eräällä tavalla pyhiä.

© Wider Screen

takaisin sisällysluetteloon