Hollywoodin värikäs 1970-luku tekijöiden näkökulmasta

Kuinka moni suosikkielokuvistanne on valmistettu Yhdysvalloissa vuosien 1968-1980 välillä? Jos vastaatte, kuten allekirjoittanut, että aika moni, niin Peter Biskindin teos Easy Riders, Raging Bulls: How the Sex-Drugs-and-Rock'n'Roll Generation Saved Hollywood on teille erittäin kiinnostavaa luettavaa. Se ei ole tutkimus eikä sitä ole mielekästä arvioida sellaisena: siinä ei käsitellä kovinkaan seikkaperäisesti elokuvia esteettisinä teoksina eikä siinä ole käytetty lainkaan kulttuurintutkimuksen käsitteistöä. Sen sijaan se on aidosti journalistinen, häpeämättömän vetävästi kerrottu kirja elokuvantekijöistä ja elokuvien valmistusprosessista.

Biskindin aiempi teos, Seeing is Believing (1989), oli otteeltaan aivan toisenlainen, sillä siinä keskiössä oli 1950-luvun elokuvien analysointi hyvinkin elokuvalähtöisesti. Nyt pääosassa ovat elokuvatekijät. Tuoreeksi Biskindin näkökulman tekee se, että hän on haastatellut suurinta osaa kirjan toimijoista. Biskindin lähdekriittisyydestä on vaikea sanoa mitään, mutta ainakin hän satunnaisesti noteeraa ristiriitaiset haastattelulausunnot. Journalistin innokkuudella hän antaa taustavalotusta monien kanonisoitujen mestariteosten ristiriitaiseen syntyhistoriaan sekä tietysti kirjaa innolla ylös mehukkaimmat ja paljastavimmat yksityiskohdat. Kuva 1970-luvun Hollywoodin ihmelapsien noususta, uhosta ja menestyskrapulasta välittyy hämmentävänä, välillä riehakkaana mutta usein myös surullisena. Ensimmäinen lukijan mieleen tuleva kysymys on: näinkö sekaisin ne todella olivat?

Uuden Hollywoodin innovatiiviset sankarit

Easy Riders, Raging Bullsin päähenkilöitä ovat "uuden Hollywoodin" ohjaajat, kuten Francis Coppola, Robert Altman, Dennis Hopper, Martin Scorsese, Steven Spielberg, George Lucas, Hal Ashby, William Friedkin, Peter Bogdanovich, Bob Rafelson… Biskind kytkee uusien tekijöiden nousun tuotantorakenteen muutokseen ja auteur-ajattelun läpimurtoon. Vanhan Hollywoodin tuotantokoneiston keskeisenä järjestyksenpitäjinä olivat studiopomot, jotka pitivät tuotannon lankoja tiukasti käsissään ja jotka suhtautuivat epäillen ohjaajien taiteelliseen pyrkimyksiin.

Uusi Hollywood kytkeytyi 1960-luvun vastakulttuuria innolla hengittäneisiin ja eurooppalaista elokuvaa ihaileviin ohjaajiin, jotka halusivat kiihkeästi päästä toteuttamaan visioitaan. Kun he murtautuivat systeemiin sisään ja kun moni heistä menestyi, saivat he Hollywoodin mittakaavassa ennennäkemättömiä vapauksia ambitioidensa visualisoimiseen. Ratkaisevaksi läpimurtoelokuvaksi Biskind nostaa Easy Riderin (1969), jonka yllättävä jättimenestys osoitti, että rähjäisten radikaalihörhöjen ideoilla saattoi olla kaupallista potentiaalia. Sinänsä Easy Riderin sekava ja huumehöyryinen filmausprosessi oli enne tulevasta: kuvauspaikalla kukaan ei oikein tiennyt missä mennään, kun käsikirjoitusta rustattiin joka päivä uusiksi.

Uudet tekijät tuottivat rohkeaa, visuaalisesti ja sisällöllisesti innovatiivista elokuvaa, jossa vanhan Hollywoodin moraalikäsitykset heitettiin romukoppaan. Väkivallan ja seksuaalisuuden käsittelyssä otettiin laput pois silmiltä, samalla kun amerikkalaisen elokuvan hellimä ideologia ja myytit tönäistiin sivuun. Ohjaajien ohella valokiilaan marssivat ryminällä myös metodinäyttelemisestä vauhtia hakeneet näyttelijät Jack Nicholsonin ja Robert De Niron johdolla. Käänteentekevänä elokuvana oli Coppolan Kummisetä (1972), joka räjäytti pankin sekä taiteellisesti että taloudellisesti ja teki ohjaajastaan unelmakaupungin "Movie Bratsien" keulakuvan. 1970-luvun puolivälissä näyttikin siltä, että jalustalle nostetuille auteureille vain taivas oli rajana.

Omasta menestyksestään sokaistuneet tekijät kuvittelivat hetken olevansa elokuvateollisuuden pelisääntöjen yläpuolella. Mopo kuitenkin karkasi monelta käsistä. Maaninen työtahti ja kuluttavat elämäntavat tekivät ohjaajista sietämättömiä egotrippailijoita. Päihteissä kieriskelevät visionäärit näkivät tuottajat vihollisina, taiteesta mitään ymmärtämättöminä verenimijöinä, joiden ainoana tehtävänä oli tuhota heidän työnsä perusteet. Ohjaajahehkutuksen ohella Biskind korostaakin myös parjatun osapuolen eli tuottajien näkökulmaa. Ohjaajien vapaus mellastaa loppui siinä vaiheessa kun suuret hankkeet floppasivat kaupallisesti. Lopullisena niittinä oli Ciminon Portti ikuisuuteen (1980), joka kaatoi koko United Artistsin. 1980-luvulla tuottajat palasivat valtaan, ottivat omansa pois ja vielä kostivat heitä halveksineille ohjaajille.

Viihdyttävä anekdoottikirja

Biskindin kirja toimii periaatteessa samalla logiikalla kuin mikä tahansa elokuvatähtien kulissien takaista rattoilua ja röhkimistä märehtivä tabloidi. Kummallisia tarinoita riittää... Raitistumista yrittänyt Dennis Hopper kävi AA:n kokouksissa kokaiinipussi mukanaan ja meni tyttärensä häihin, jotta voisi iskeä tämän parhaan kaverin. Kirja on täynnä vastaavia juttuja, joten sitaatti- ja anekdoottikirjana se täyttää paikkansa erinomaisesti. Se on nopeaa ja viihdyttävää lukemista, jota välillä tekee mieli suorastaan ahmia eteenpäin. Jos rinnakkain vielä lukee varsinaista tutkimusta, vaikkapa David A. Cookin uunituoretta järkälettä Lost Illusions: American Cinema in the Shadow of Watergate and Vietnam 1970-1979 (2000), niin kokonaiskuva 1970-luvun amerikkalaiselokuvasta saa uusia sävyjä.

Soljuvuudestaan huolimatta kirja herättää melkoisen joukon kysymyksiä. Biskindin otos elokuvantekijöistä ei ole suinkaan kattava eikä hän toisaalta perustele valintojaan juuri lainkaan. Käsitys "sukupolvesta" on muutenkin hämärä. Robert Altmanin hän lukee samaan kaartiin Coppolan ja kumppaneiden kanssa, vaikka tämä oli toisen maailmansodan veteraani. Altmanin ikätoveri Sam Peckinpah puolestaan sivuutetaan muutamalla maininnalla, vaikka hänen tuotantonsa olisi temaattisesti sopinut kirjaan kuin valettu. Niinpä esimerkiksi graafisen väkivallan avainelokuvaksi nousee Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967), ja se todellinen portinmurtaja, Hurja joukko (1969), jää sivuun.

Biskind myös dramatisoi periodia tarpeettomasti todistelemalla, kuinka 1970-luku oli aivan ainutlaatuinen aikakausi ja kuinka monen ohjaajan ura sitten lopahti 1980-luvulla. Tämä on vain osatotuus, ja lisäksi siihen sisältyy nostalgisoiva 1960-lukuinen ajatus elokuvien tason romahtamisesta 1980- ja 1990-luvulla. On silti totta, että hyvin monen tekijän luovin aika sijoittui juuri tälle aikakaudelle ja että monen ura tyssäsi lähes kokonaan 1980-luvulla. Mutta myös voittajia löytyi: Steven Spielberg jatkoi menestyselokuvien tekemistä, mutta hän ei missään vaiheessa ollutkaan sellainen kapinallinen riskinottaja kuin esimerkiksi Altman tai Coppola. Myös Martin Scorsese oppi läksynsä ja löysi tasapainon kaupallisten välitöiden ja taiteellisesti kunnianhimoisten elokuvien välillä. Ainoa, joka olisi saanut kaupallisesti vapaat kädet toteuttaa fantasiansa, heitti ohjaamisen suhteen hanskat naulaan, nimittäin George Lucas. Tähtien sota (1977) aloittikin Hollywoodissa uuden aikakauden, ja ymmärrettävästi kollegoiden kommentit siitä ovat varsin katkeria, siirsihän sen menestys elokuvateollisuuden blockbustereiden ja kohderyhmäajattelun aikaan.

Yleiskuva aikakauden elokuvantekijöistä jää kaikkea muuta kuin miellyttäväksi. Mutta mitä merkitystä sillä on? Fritz Lang ja Erich von Stroheim olivat näyttelijöiden inhoamia perfektionisteja, mutta tuskin kukaan kriitikko ajattelee heitä ylistäessään sitä inhimillistä vahinkoa, mitä nämä kuvauspaikkojen despootit ympäristölleen aiheuttivat. Ja vain harvat Picasson tauluja tai Charlie Parkerin sooloja ihailevat katsojat ja kuulijat ajattelevat, millä tavoin taiteilijat kohtelivat kanssaihmisiään. Siis moralismi sikseen: olennaista on taideteosten kestävyys. Siksi Coppolan maaniset purkaukset Ilmestyskirjan (1979) kuvauksissa tai Scorsesen ja Paul Schraderin alituinen kokaiinin käyttö Kuin raivon härän (1980) tekovaiheessa eivät ole oikeasti merkittäviä asioita. Merkittävää on näiden elokuvien kyky nousta oman aikansa yläpuolelle, niiden ihmeellinen kestävyys, joka haastaa uudet katsojapolvet elokuvataiteen peruskysymysten ääreen.

Lopuksi vielä muutama sitaatti Biskindin kirjasta:

Dennis Hopper:
"The cocaine problem in the United States is really because of me. There was no cocaine before Easy Rider on the street. After Easy Rider, it was everywhere."

Warren Beatty Robert Altmanista ja McCabe ja Mrs Miller -elokuvan kuvauksista:
"Had I been the producer, I would have killed Robert Altman"

William Friedkin:
"Arrogance and pussy were double-pronged temptress for guys in our position. We all thought that where we were was the center of the universe and that everything revolved around our problems, our needs, our ambitions ."

George Lucas Tähtien sodasta:
"Popcorn pictures have always ruled. Why do people go see them? Why is public so stupid? That is not my fault."

William Friedkin Tähtien sodasta:
"It was like McDonald's got a foothold, the taste for good food just disappeared. We entered a period of devolution. Everything has gone backward toward a big sucking hole".

Robert Altman nykyisistä Hollywood-elokuvista:
"It's just become one big amusement park. It's the death of film.