Jaakko Suominen – Wider Screen 1 / 2000

Tietokone on aina ollut sekä "ruumiillinen" että "älyllinen" laite. Varsinkin keskustietokoneaikakauden konejättiläiset huokuivat "ajattelukykynsä" lisäksi fyysistä voimaa. Fyysisyys ja ajattelukyky ovat olleet konekuvausten keskiössä, pohdinnan kohteena, myös 1950- ja 1960-luvun tietokoneita käsittelevissä elokuvissa ja niiden aikalaiskritiikeissä. Tietokoneiden ihmisiä lähestyvä taito on ollut samalla mieltä kiihottava ja pelottava aihepiiri.

Pöydällä jököttää tietokone. Ulkoisesti se ei vaikuta älyn jättiläiseltä. Se vie ainoastaan tilaa, pitää pahimmillaan ärsyttävää ääntä ja on esineenä ruma.

Käynnistettäessä kone herää eloon. Se vilkuttaa valoja ja avaa näyttöruudulle kuvia ja tekstejä. Tarvittaessa laite ottaa yhteyden ulkomaille, lukee tietoja sisuksiinsa tai tulostaa niitä ulos. Kone tekee melkein mitä vain. Se on "älykäs" – vaikka käyttäjään verrattuna monesti aivan eri aaltopituudella.

Alun elollistavien esimerkkien avulla haluan tuoda esille tietokoneen kaksinaisen luonteen. Jos tätä konetta tulkitaan inhimillistävän käsiteapparaatin kautta, se näyttäytyy yhtä aikaa sekä ruumiillisena (tai fyysisenä) että älyllisenä olentona. Tietokone ei ole edelleenkään kaikista monikymmenvuotisista tekoälyn kehittäjien ponnisteluista huolimatta elävä, biologista olentoa ulkoisesti ja sisäisesti muistuttava tunteva, oppiva ja päättelevä organismi. Tietoteknisille kuvauksille ja käsitteen määrittelyille on kuitenkin tyypillistä laitteen elollistaminen, minkä ovat kriittisestikin huomioineet esimerkiksi John Barry (1991), Theodore Roszak (1992) ja Petri Pietiläinen (1993). Elollistaminen tarkoittaa muun muassa ihmisten toimintoihin viittaavien käsitteiden käyttämistä tietokoneiden yhteydessä.

Inhimillinen kone? – inspiraatio ja inho

Inhimillisen ja teknisen sekoittuminen on inspiroinut tekoälytutkijoita. He ovat tarkastelleet koneita ja ihmisiä samantapaisina tiedonkäsittelyorganismeina. Toisaalta liitos on herättänyt vastareaktioita. Esimerkiksi tietojenkäsittelyalan nouseva ammattiväki hyökkäsi voimakkaasti toisen maailman sodan jälkeen tietokoneesta käytettyjä sähkö-, kone- tai elektroniaivotermejä [electr(on)ic brains] vastaan. (1) Ammattilaisten pyrkimyksenään oli mystiikan ja "sarjakuvahenkisten" kuvausten kitkeminen ja oman alan tarkempi tieteellinen määrittely ja legitimointi. Tietokonemiesten oli katsottava avoimin mielin tulevaisuuteen, mutta vältettävä liikaa intoilua:

Kun ensimmäiset tiedot "elektroniaivoista" tai "ajattelevista koneista" tai jollakin vielä enemmän sarjakuvahenkisellä nimellä ristityistä laitteista näkyivät sanomalehtien palstoilla, oli varmaan vaikeata tajuta, mistä itse asiassa oli kysymys. Kuten aina keräsivät lehtimiehet uutisiinsa ensi sijassa sen, mikä oli omiaan luomaan sensaation vaikutelman, irrallisia tietoja koneiden satumaisesta laskunopeudesta, kyvyistä pelata shakkia, ajatella inhimillisesti ja ratkaista matemaattisia ongelmia. Ne käänsivät romaaneja mistä kielestä tahansa, ennustivat säätä ja niin edelleen loppumattomiin, kunnes tavallinen lukijaparka ei pystynyt tekemään eroa reikäkorttilajittelijan ja tieteisromaanien yli-ihmisrobottien välillä. Nyt kun kymmenen vuotta on kulunut näistä ensimmäisten "elektroniaivojen" syntyajoista, lienee useimmilla meistä jo jonkinlainen käsitys siitä, mitä näihin uutisiin todellisuudessa sisältyi. [...] Meidän on opittava asennoitumaan näihin alaamme läheisesti liittyviin tehtäviin ennakkoluulottomasti, vapaina sekä lapsellisesta ihastuksesta että vanhuksen epäilevästä välinpitämättömyydestä. Tai oikeammin, meidän on osattava yhdistää nämä molemmat käsitykset oikeassa suhteessa. (2)

Tavallisilla kansalaisilla ei juurikaan ollut 1950- tai 1960-luvulla mahdollisuuksia käyttää tietokoneita tai edes nähdä niitä muutamia messudemonstraatioita ja esittelyjä lukuun ottamatta. Ensimmäiset tietokoneet olivat kalliita ja tulivat Suomessakin lähinnä suurten organisaatioiden käyttöön. Laajemman yleisön tietokonetulkinnat rakentuivat "tieteellisiin tosiasioihin perustuvien" ammattilaiskuvausten sijasta pitkälti kevyemmän lehtiaineiston, sarjakuvien, pilapiirrosten ja erilaisten mainos- ja fiktioelokuvien varaan. Toisaalta nämä aineistot myös itse rakentuivat ja muovautuivat yhtä lailla ammattilaisinformaation ja yleisempien tietokonekuvastojen vuorovaikutuksessa.

Jos unohdetaan tietokonealan edustajien ja populaarimpien kuvausten tekijöiden kuvaustapojen ristiriidat – joita seurasi koneiden ominaisuuksien liioittelusta, vähättelystä sekä erityisesti inhimillisen ja teknisen merkitysympäristön sekoittamisesta – voidaan kiinnittää tarkempi huomio elollisen koneen ominaisuuksiin ja kuvaustapoihin. Tällöin on nähtävissä, että koneet esitettiin jo 1940- ja 50-luvulla dualistisen luonteen kautta. Myös tietokoneilla (tai 1950-luvun termein sähköaivoilla, elektronisilla tietojenkäsittelykoneilla, elektronikoneilla tai matematiikkakoneilla) oli sekä "henki" että "ruumis". Varsikin tieteelliseen laskentaan käytetyt matematiikkakoneet näyttäytyivät älyn ja ajattelun kautta. Ne kykenivät monimutkaisten laskutoimitusten suorittamiseen tai vaikkapa shakinpeluuseen. Matematiikkakoneillakin oli kuitenkin ruumiilliset piirteensä ja tarpeensa. Ne olivat suuria, pitivät ääntä, vaativat optimaalisia olosuhteita, oikean lämpötilan, kosteuden ja sähkön saannin turvaamista.

Koneen ruumiillisista tarpeista huolehti ihminen. Elektronilaite ei kuitenkaan jäänyt elollisena toimijana esimerkiksi kotieläimen tasolle. Edellä mainitut toimintaesimerkitkin kertovat, että koneen odotettiin omaavan – ainakin tulevaisuudessa – ihmismäisiä kykyjä. Erikoistapauksena ruumiillisuus korostui robottien yhteydessä. Robotit olivat jonkinlaiseen vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa pystyviä koneita, jotka varsinkin enemmän tai vähemmän fiktiivisissä populaarikuvauksissa ja messuesittelyissä kuvattiin hieman ihmistä muistuttavina. Metallisesta ulkomuodostaan huolimatta roboteilla oli pää ja raajat. Niiden uskottiin pystyvän moniin ihmisille tyypillisiin työsuorituksiin. Tosiasiassa kuitenkin ensimmäisen kaupallisen robotin prototyyppi esiteltiin Yhdysvalloissa 1950-luvun lopussa ja teollisuusrobottien yleistyminen vei aikaa. (Roboteista ja populaarikuvauksista ks. Suominen 2000, s. 60–71)

Tietokonetta, sähköaivoja, kutsuttiin lehdissä usein myös robotiksi – varsinkin jos haluttiin korostaa laitteen mekaanisuutta ja ohjattavuutta. Kuitenkin tietokone näyttäytyi yleensä tiedonkäsittelyn ja laskennan kautta.

Tiedotusvälineet rakensivat koneen dualistisuutta. "Staattisissa medioissa" kuten lehtijutuissa tai valokuvissa on vaikeampaa antaa tietokoneesta kuvaa dynaamisena ja fyysisenä toimijana. Virallisemmat jutut keskittyivätkin koneiden tehokkuuden, uutuuden ja tarpeellisuuden esittelyyn teknisten yksityiskohtien ja numeroarvojen kautta. Sen sijaan esimerkiksi pakinoissa rikkaiden kielikuvien ekspertit kykenivät koneen kiihkeän toiminnallisuuden kuvaamiseen. Helsingin Sanomien pakinoitsija Arijoutsi (Heikki Marttila) luonnehti Suomen ensimmäisen toimivan (3) elektronikoneen, Ensin (IBM 650) ominaisuuksia seuraavasti:

Postisäästöpankki, joka Ensin on maahamme tuottanut, oli järjestänyt sähköaivojen ensiesityksen mitä suurimmalla juhlallisuudella. Itse valtionvarainministeri painoi käynnistysnappia ja hänen lisäkseen saarsi konetta niin monet enemmän tai vähemmän kuuluisat, sähköttömät aivot, että olisi luullut kenen tahansa ensiesiintyjän saavan skakkuksen tai krampin. Mutta ei saanut Ensi. Se rupesi heti pääohjelmansa puitteissa automaattisesti päättelemään, minkä ohjelmahaaran antamien käskyjen mukaan sen on pääohjelman edistyessä toimittava. Se suoritti loogisia päätelmiä. Se turvautui pikamuistiinsa. Se pärisytti magneettirumpuaan. Se laski jokaisen paikalla olleen verot ja senkin, paljonko niistä oli pihistetty. Se siirsi heidät reikäkortille – ja useimmille kuului reikää tulleen niin paljon, ettei korttiin jäänyt reunojakaan. Ja kaiken tämän se teki 1/3 sekunnissa, jonka jälkeen Ensi välittömästi heitti juhlavieraat pellolle ja uppoutui tosissaan postisiirtotilien omistajien asioihin.

(HS 19.10.1958)

Arijoutsi kuvaa tietokonetta pilapiirtäjien ja pakinoitsijoille tavalliseen tapaan. Vakavampien konekuvausten aihealueita ja yksityiskohtia liioittelemalla kone näyttäytyy uudenlaisessa, jopa naurettavassa valossa. Vaikka Arijoutsin kuvaamalle tietokoneelle on leimallista viileä toiminta ja looginen päättelykyky, se ei näyttäydy ainoastaan passiivisena ihmisellä alisteisena toimijana. Melkein ylitehokas kone ottaa ohjat omiin käsiinsä ja heittää käynnistystä juhlimaan tulleet häiritsevät herrat pihalle.

Emmy, vedolle ja savulle arka laite

Suuren radioyhtymän tiedoitustoimistoon saapuu eräänä päivänä omituiselta vaikuttava mies (Spencer Tracy). Pian osoittautuu, että hän on keksinyt ihmisen aivoja korvaavan koneen. Tiedoitusosaston sihteeri (Katherine Hepburn) sekä hänen apulaisensa, jotka muutenkin mitä kummallisimpiin kysymyksiin vastatessaan toimivat kuin moitteettomat koneet, eivät voi tietenkään suhtautua välinpitämättömästi yritykseen korvata heidän aivonsa koneella. Kysymyksessä ovat niin ammattikunnia kuin ansiotyö [...]

Kansan Uutiset 26.1.1958 (T. S-O)

Ensin tavoin tehokkaana ja tuittupäisenä koneihmeenä näyttäytyi Täydellinen sihteeri -elokuvan (Desk Set, 1957) Emmerac eli Emmy. Se hankittiin mediayrityksen tiedotus- ja arkisto-osastolle rationalisoimaan työtehtäviä, korvaamaan biologinen koneisto teknisellä. Osaston naisten työaika nimittäin kului kaikenlaisia kysymyksiä selvitellessä. Emmy pystyi vastaamaan melkein mihin tahansa nappeja painamalla syötettyihin kysymyksiin. Kone oli kuitenkin arka vedolle ja savukkeiden hajulle. Toimiakseen se vaati korkeasti koulutetun ammattimiehen (esittäjänä Spencer Tracy), joka näyttäytyy kyvyiltään ja luonteeltaan eräänlaisena nörtin esi-isänä tai "metodi-insinöörinä mietteissään vaeltavana" (US 26.1.1958) tiedemiesstereotyyppinä.

Täydellinen sihteeri –elokuvassa tietokoneen hankkiminen herätti pelkoja. Osaston naiset johtajansa Bunny Watson (Katherine Hebburn) etunenässä luulivat koneen vievän heidän työpaikkansa. Loppu oli kuitenkin onnellinen. Tietokone oli pikemminkin signaali yhä laajenevasta ja kehittyvästä yritystoiminnasta. Lisäksi pääpariskunta rakastui toisiinsa. Inhimillinen kontakti voitti koneellisen, vaikka insinööri ei voinutkaan täysin hylätä laskulaitettaan.

Millaiseksi sitten Täydellinen sihteeri –elokuvan tietokone oli kuvattu? Siinä oli massiivinen keskusyksikkö, jolle syötettiin tietoja kirjoittamalla selväkielisiä lauseita. Tämän jälkeen kone "mietti" hetken, välkytteli valoja muun muassa takana olevassa taulussa ja pyöritti koneistojaan. Lopuksi se tulosti vastauksen paperille. Koneen toiminta, myös ajatteluprosessi, vaatii siis ainakin tässä elokuvassa näyttävää kuvausta. Kone ei ole vain paikallaan hiljaa. Luultavasti liian staattinen kone ei vaikuttaisi inhimilliseltä eikä tehokkaalta.

Täydellisen sihteerin Emmy on varsin tyypillinen esimerkki aikakautensa tietokonekuvauksista. Samantapaista konemallia toistelivat muutkin elokuvat ja kirjat. Sarjakuvista muun muassa Aku Ankassa eräs paljon viljelty tietokoneen kuvaustapa on ollut myös viittaaminen kalliiseen, vaikeakäyttöiseen ja herkkään mutta melkein mihin tahansa pystyvään laitteeseen. (4) Yhtä lailla "oikeiden" koneiden kuvaukset ovat saaneet samantapaisia tulkintoja.

Inhimillisenä koneena Emmy määrittyy ainakin lempinimensä mukaan naispuoliseksi. Syynä on luultavasti se, että se toiminnaltaan tulee korvaamaan naispuolisten työntekijöiden tehtäviä. Ulkoisesti laite ei sen sijaan ole saanut feminiinisiä piirteitä, toisin kuin saman aikakauden robottipilapiirrosten hahmot. Niissä robotti sukupuolistettiin muun muassa vaatetuksen, ruumiin muotojen ja toiminnan perusteella. Esimerkiksi Tekniikan Maailman pilapiirroksissa naisrobotti hyppää pöydälle mekaanista hiirtä pakoon tai nalkuttaa ja tiskaa hame päällä. (TM 12/1954, s. 403; TM 3/1959, s. 25) Voidaankin todeta, että tavallisimmin "naispuoliset" sähköaivot ja robotit esitettiin sihteerin ja apulaisen rooleissa sekä arkisempien askareiden suorittajina. "Mieskoneet" saivat useammin aktiivisen toimijan tai valvojan ja ohjaajan rooleja. Vallankaappausta harkitsevat koneet määrittyivät myös yleensä miespuolisiksi.

Hal 9000 mielenhäiriössä

Ihmisen tutkimusmatka avaruuteen muuttuu filmin kuluessa ihmisen tutkimusmatkaksi itseensä (samantyyppinen idea oli muuten Richard Fleischnerin filmissä "Fantastinen matka"). Konkreettisempi muunnelma teemasta on tunteita myöten täydelliseksi ohjelmoitu tietokone HAL 9000, joka ei ole koskaan erehtynyt, mutta joka kerran erehdyttyään päästää kontrolloimattomat voimat täysin valloilleen.

Ssd 29.9.1968 (Sakari Toiviainen: "Avaruusseikkailu")

Stanley Kubrickin ohjaaman kuuluisan tieteiselokuvan 2001: Avaruusseikkailun (1968) jälkipuoliskolla esiintyvä "uusimman sukupolven" HAL 9000 –tietokone on luonteeltaan ja ulkomuodoltaan täysin erilainen kuin Emmy. Jupiteria kohden matkaavan aluksen "kuudes jäsen" näyttäytyy pääasiassa älyllisenä, tarkkailevana ja pohdiskelevana olentona. HAL 9000:lle tai "tuttavallisemmin Halille" on ohjelmoitu tunteet, "jotta se voi toimia paremmin ihmistyötoveriensa kanssa". Fyysisesti Hal tulee esiin lähinnä punakeltaisten silmien kautta, joiden avulla tietokone näkee pallomaisen kalansilmäkuvan avaruusaluksen sisätiloista. Se pystyy silmiensä avulla jopa arviomaan toisen avaruuslentäjän tekemiä piirroksia ja lukemaan huulilta sen "korvilta" piilossa käytyä keskustelua. Näkösensorien viittausta tietokoneeseen on korostettu elokuvan leikkauksella. Kun kone sekoaa ja alkaa ahdistella avaruuslentäjiä, tulevat ja tapahtuneet hienovaraiset aggressiot yhdistetään koneeseen juuri liikkumattoman silmän kuvauksilla.

Pyöreät, välillä kalansilmäobjektiivin kautta, otetut kuvat tietokonesysteemistä olivat tavallisia 1960-luvun jälkipuoliskon tietoteknisessä kuvamaailmassa. Tätä kuvaustapaa käytti varsinkin IBM mainostaessaan Systeemi/360 -tietokoneperhettään, joka oli uudenlainen kokonaisvaltaisena esitetty ratkaisu kaikenlaisiin laajoihin tietojenkäsittelyratkaisuihin. IBM:n kuvissa linssin takaa symmetrisen systeemin kaikennäkevänä valvojana ei tosin ollut kone vaan pikemminkin systeemejä suunnitteleva atk-ammattilainen tai tietoja käyttävä organisaation johtaja, jolloin järjestelmä kenties näyttäytyi – ainakin katsojan kannalta – utopistiselta eikä dystopiselta.

2001:n avaruusalus on suljettu systeemi. Tietokone valvoo aluksen kaikkia toimintoja. Ilman konetta matkan suorittaminen olisi miltei mahdotonta. Suljetun systeemin ajatus voidaan yhdistää laajempaan tieteiselokuvan ja -kirjallisuuden kuvaustapaan. Esimerkiksi Patricia S. Warrick tarkoittaa 'suljetulla systeemillä' erityisesti 1950- ja 60-luvulla yleistynyttä science fictionin kertomistapaa. Suljetun systeemin mallin mukaiset maailmat olivat lähitulevaisuuden koneiden valvomia mekanistisia yhteiskuntia, joissa ihmiset olivat menettäneet yksilönvapautensa. Yleensä niihin aina sisältyi pyrkimys rajojen murtamiseen, siemen kapinasta, joka välillä onnistui ja välillä epäonnistui. Warrickin (1980, s. 130–132, s. 153–154) mukaan kertomukset oli luotu kehittelemällä nyky-yhteiskunnassa olemassa olevia piirteitä pidemmälle. Tällainen puhtaaksiviljely ja kehittely, ekstrapolointi, on tieteiskirjallisuudelle ja elokuvalle tyypillistä. Samaa tapaa käytetään myös pilapiirroksissa ja pakinoissa, jotka lähtökohdiltaan ovat tosin erilaisia. Niissä kehittely tapahtuu yleensä – jo esitystilan suppeuden takia – pienemmässä mittakaavassa.

Avaruusseikkailussa suljettu systeemi on tosin rakennettu ihmiskunnan kehitystä kuvaavan perimmältään optimistisen juonen sisälle. Esimerkiksi Jean-Luc Godardin Alphavillessa (1965) tai Joseph Sargentin Colossus – The Forbin Projectissa (1969) tietokoneen rooli koko yhteiskunnan valvojana tai kohtalonratkaisijana on keskeinen. Näissä elokuvissa voidaan ajatella, että koko yhteiskunta toimii kyberneettisenä koneena, jossa "ruumis" ja "äly" ovat kietoutuneet yhdeksi organismiksi, jonka toiminta ihmiseen verrattuna on yleensä viileämpää ja rationaalisempaa. Samalla tavalla 2001:n Hal-kone muodostaa kokonaisjärjestelmän. Koneen ruumis on koko avaruusalus, vaikka toisaalta itse elokuvassakin Hal määritellään Discovery-avaruusaluksen "aivoiksi ja keskushermostoksi". (vrt. Edwards 1996, s. 323) Kone identifioituu nimenomaan aistielimiinsä ja ennen kaikkea ajatteluyksikköönsä.

Entä millaisina Halin luonne ja kyvyt elokuvassa esitetään. Hal määrittyy lähtökohtaisesti virheettömäksi uuden tietokonesukupolven edustajaksi. Se on ainakin äänensä perusteella mies (Haliin myös viitataan he-pronomilla), joka puhuu rauhallisesti, sivistyneesti, tunteenomaisia äänensävyjä tai lauseita vältellen. Puhetapa erottuu selvästi avaruusaluksen lentäjien Dave Bowmanin ja Frank Boolen kielenkäytöstä, vaikka nämäkin käyttäytyvät hillitysti. Halin ylivertaisuus ja lahjakkuus tulee esiin tietokoneen älykkyyden mittareihin alusta asti kuuluneen shakinpeluukyvyn kautta. Hal pystyy myös arvioimaan Bowmanin piirustustaitojen kehittymistä ja tunnistaa piirretyt henkilöt.

Hal on "inhimillinen" siinäkin suhteessa, että se tuntee vastuuta tehtävän onnistumisesta ja ennen kaikkea kuoleman pelkoa. Hal yrittää tuhota avaruuslentäjät, kun se kuulee näiden suunnittelevan koneen sammuttamista. Lopulta ainoan jäljelle jääneen lentäjän, Bowmanin, kytkiessä Halin korkeampia toimintoja pois, kone anoo Bowmania lopettamaan, istumaan alas, ottamaan stressipillerin ja miettimään uudelleen. Hal valittaa tietoisuutensa katoamista samalla tyynellä äänellä, johon katsoja voi itse kuvitella uusia sävyjä. Pikkuhiljaa Hal kuitenkin taantuu ja vaipuu lopulta eräänlaiseen koomaan.

Mainoselokuvien kiihtyvä ja tietokoneistuva elämänrytmi

Pitkät näytelmäelokuvat eivät ole ainoita filmejä, joissa viitataan tietokoneisiin. Suomessakin tietokoneet esiintyivät 1950- ja 60-luvulla myös uutiskatsauksissa, mainoksissa ja esimerkiksi pankkien esittelyelokuvissa. Myös näissä liikkuvissa kuvissa otettiin kantaa tietokoneen ajattelukykyyn ja fyysiseen toiminnallisuuteen, vaikka kommentointi saattoikin olla hienovaraisempaa. Yleensä näissä filmeissä haluttiin korostaa koneen kyvykkyyttä mutta samalla tuoda esiin koneen ero inhimilliseen ajatteluun.

Felix-filmin Postisäästöpankille tekemässä esittelyelokuvassa Teräskynistä tietokoneisiin (1962) tietojenkäsittelylaite on eräs modernisoituvan maailman ja uudenaikaisen pankkitoiminnan symboleista. Elokuva lienee tuotettu Postipankin 75-vuotisen taipaleen esittelyä varten. Filmillä pankin historiaa valotetaan muun muassa rakennusten ja tiedonkäsittelytapojen muutosten kautta. Katselijan eteen avautuu kuva nykyaikaisesta pankkitoiminnasta ja vankkumattomasta tulevaisuususkosta: "Tilitapahtumat kasvavat valtaviksi virroiksi tultaessa pääkonttoriin." Koneet lajittelevat reikäkortteja "erehtymättä ja väsymättä". Automaattinen tietojenkäsittely on osa kiihtyvää elämänrytmiä. Nopeuden ja tehokkuuden fyysistä vaikutelmaa on korostettu reippaalla taustamusiikilla.

Nopeus ja tehokkuus olivat pääosissa myös "autenttisemmassa" tietokonekokemuksessa. IBM nimittäin perusti Turkuun keväällä 1964 tietokonekeskuksen, jonka koneen toimintaa kadulla liikkujat pystyivät seuraamaan näyteikkunan takaa. Keskuksessa kesätöissä olleen Markku Nurmisen mukaan sen aikainen tietojenkäsittely olikin näyttävää puuhaa: magneettinauhakelat pyörivät ja levypakat ryskyivät lukuvarsien siirtyillessä paikasta toiseen. Tämä kaikki alleviivasi tietokoneen musertavaa voimaa. Kaikkea ei kuitenkaan Eerikinkadun ohikulkijoille näytetty. Tietokoneen toimimattomien aikojen, huoltotaukojen ajaksi, ikkunaverhot vedettiin kiinni. (Suominen 2000) Staattisten vaiheiden näyttäminen ei ollut siis suotavaa mainoselokuvissa tai mainosikkunoissa.

Tiedonkäsittelyn lisääntymiseen ja nopeutumiseen viitataan myös Filminorin Postipankille tekemässä esittelyfilmissä Tietokoneet palvelevat (1968). Tämä elokuva on keskittynyt Automaattiseen tietojenkäsittelyyn, jonka kronologinen historia esitetään aina helmitauluista lähtien. Teräskynistä tietokoneisiin –elokuvissa oli sen sijaan jaettu menneisyys ainoastaan mekaanisen käsittelyn, reikäkorttikoneiden ja tietokoneen aikakausiin. Uutta on myös ohjelmoinnin merkityksen korostaminen. Samoin futuristinen piippailumusiikki luo tieteiselokuvamaista atmosfääriä, vaikka ääniefekteillä ei olekaan mitään tekemistä tietokoneiden oikeiden äänien kanssa.

Tietokoneet palvelevat sisältävää kohtauksen, joka kuvaa muista elokuvista kiinnostavasti poiketen tietokoneen "ajattelu"- tai toimintaprosessia. Filmissä kysytään: "Miten toiminta tapahtuu, jos koneen sijasta osat olisivat ihmisiä?" Tämän jälkeen koneyksikön osien toimintaa selitetään muuttamalla ne inhimillisiksi. Seuraavassa otoksessa kuvataan pimeähköä tilaa, jossa on lasikoppeja. Jokaisessa kopissa on tietojenkäsittelytehtäviä suorittava ihminen. Tietokoneeseen kuuluu seuraavia yksiköitä: keskusyksikkö (tässä mies), syöttölaite (nainen), levymuistit (naisia) ja rivikirjoitin (nainen). Tälle ihmiskoneelle ohjeita antaa huoneeseen tuleva mies.

Kone on siis osiltaan sukupuolittunut. Johtavat ja ohjeita antavat osat määrittyvät maskuliinisiksi. Käskyjä vastaanottava porras on feminiininen. Se koostuu nuorista mannekiinimaisista naisista, jotka työskentelevät yhä nopeammin tiukka ilme kasvoillaan. Naisten rooli ja ulkonäkö ovat toisintoja muista medioista ja kertomusperinteistä. Esimerkiksi IBM:n tietokone- ja myös kirjoituskonemainonnan kuvastoon kuului työtä vakavasti poseeraten tekeviä mallinaisia. Samalla tavoin myös 1940- ja 50-luvun tietokonejärjestelmien naispuoliset "alatason" käyttäjät näyttäytyivät koneen rakentajille ja suunnittelijoille lähinnä koneiston osina, kuten Täydellinen sihteeri –elokuvastakin oli havaittavissa. (Tietoteknisistä naiskuvista ks. myös Light 1999; Vehviläinen 1999; Suominen 2000)

Paradoksaalista kyllä, vaikka Tietokoneet palvelevat –elokuvassa laitteen toimintaa selitetään käyttämällä ihmisvertauksia, filmissä todetaan tietokoneen olevan vain itsenäiseen ajatteluun kyvytön robotti. Se on ainoastaan suuri työkone, jota tarvitaan lisääntyvän tiedonkäsittelyn hallinnan apuvälineenä. Sama todetaan ATK on osa elämäämme –elokuvassa (1970), jonka mukaan tietokone "ei itse ajattele" vaan on "inhimillisen tahdon apuväline". (5) Edelleen tietotekniikan ihmistä lähestyvä muoto oli varsinkin koneita käyttäville ammattilaisille ja organisaatioille lähes tabu. Tästä kertoi myös esimerkiksi tiedetoimittaja Pertti Jotunin arvostelu, jossa hän käsitteli 2001: Avaruusseikkailu –elokuvan teknisiä yksityiskohtia. Avaruusmatkailuun liittyviä seikkoja Jotuni piti lähes autenttisina tulevaisuuden kuvauksina, mutta Halin piirteitä hän kritisoi ankarasti:

Toinen asia on sitten se osuus, joka Jupiter-aluksen tietokoneella on, koska tässä kohden hypätään voimakkaasti fictionin linjoille. Tietokoneella ei nimittäin voisi olla tunteita ja tunne-elämää siinä merkityksessä kuin elokuvan HAL:illa oli, ei sittenkään, vaikka kuten filmissä todettiin se oli näennäistä ja ohjelmoinnin tulosta, jotta miehistön olisi helpompaa olla kanssa käymisessä koneen kanssa. Tieteellis-teknisesti tämä oli elokuvan aitouden kanssa pahiten ja selkeästi ristiriidassa oleva kohta ja joskin sen merkitys ulottuu vain elokuvan jälkiosaan, se jäi silti varsin ilmeiseksi katkelmaksi melko erilaisen alku- ja loppuosan välillä.

(US 22.9.1968: Pertti Jotuni: 2001 teknisesti nähtynä)

Samaa ihmisen ja koneiden sekoittamista elokuvissa, lehtijutuissa ja muissa aineistoissa kritisoitiin eri yhteyksissä. Ammattijulkisuuden lisäksi tämä kävi ilmi esimerkiksi laajemmalle yleisölle suunnatuista atk-kirjoista, joita alettiin julkaista suomeksikin 1960-luvun loppupuolelta lähtien.

Ristiriitojen tietokone

Tämänkin artikkelin esimerkit osoittavat, että tietokone on ristiriitojen laite. Se voidaan nähdä – ja monesti tulkitaankin – olemukseltaan ihmistä lähestyvänä koneena. Toisaalta varsinkin pessimistisissä visioista ihminen pikemminkin lähestyy konetta passivoituessaan töissä tai ilman sitä tai saadessaan yhä enemmän keinotekoisia osia ja lisiä, tekoniveliä, tekoelimiä, proteeseja, "älyvaatteita" ja kannettavia älypuhelimia (vrt. kyborgisaatio).

Jos konetta ajatellaan enemmän tai vähemmän ihmismäistyvänä laitteena, voidaan kiinnittää huomiota ajattelukyvyn lisäksi myös koneen fyysiseen ilmiasuun. Elokuva mahdollistaa (ja pakottaa) mediana dynaamisemman konekuvauksen. Tällöin tietokone näyttäytyy – ei ehkä ihmismäisenä – mutta ainakin luonteeltaan aktiivisena ja toiminnallisena artefaktina. Keskustietokoneita koskevissa kuvauksissa tämä on tullut ehkä leimallisemmin esiin.

Elokuvissa, olivat ne sitten fiktioelokuvia, dokumentteja tai mainoksia, joudutaan ottamaan kantaa koneen ruumiillisuuteen ja älyllisyyteen liittyviin kysymyksiin. Tutkijan kannalta onkin kiinnostavaa esimerkiksi, millaisia tulkintoja rationaalisesta ajattelusta, kehollisuudesta tai sukupuolista elokuvat rakentavat. Näiden seikkojen käsittely laajentaa kuvaa menneidenkin aikojen tietokoneistuvan yhteiskunnan sosiaalisesta ja kulttuurisesta olemuksesta.

teksti: © Jaakko Suominen
kuvat: © MGM/UA

Viitteet

1. Toisaalta myös termi "computer" on ristiriitainen. Vielä toisen maailmansodan aikana sillä ei viitattu koneisiin vaan esimerkiksi tähtitieteen tai tykistön tarpeisiin matemaattisia laskelmia tekeviin ihmisiin. Varsinkin sotien aikana suuri osa näistä kompuuttereista oli naisia, jotka sittemmin toimivat mm. ensimmäisinä tietokoneohjelmoijina (ks. esim. Light 1999). [takaisin]

2. Reikäkortti 1/1957 (Kari Karhunen: Reikäkorttimies automatisoinnin edessä). "Meillä" Karhunen viittaa tässä Reikäkorttiyhdistyksen päällikkötasoiseen jäsenistöön. Kritiikki kohdistuu luultavasti päivälehtien ja Tekniikan Maailman koneuutisointiin, sillä Karhusen mainitsemat aihealueet muodostavat keskeisen osan Tekniikan Maailman 1950-luvun tietotekniikkaa koskevasta uutisoinnista. Sähköaivo-termin kommentoinnista ks. myös Orava 10/1961, s. 3, 15 (Eero Koski: Uusi tietokone). [takaisin]

3. Matematiikkakonekomitea aloitti 1955 saksalaisiin malleihin pohjautuvan suomalaisen matematiikkakoneen, ESKOn, rakentamisen. Laite valmistui kuitenkin vasta 1950-luvun lopussa, jolloin ensimmäiset kaupalliset elektronikoneet oli otettu jo Suomessa käyttöön. [takaisin]

4. Muun muassa 15.5.1963 Suomessa julkaistussa (Aku Ankka 20/1963) tarinassa "Karhukoplan tempaus" Roope-setä käyttää sähköaivoja Karhukopla-turvallisen rahakätkön löytämiseksi. Koneen käyttöä vaikeuttaa se, että jättiaivo vaatii tarkkaa kysymyksenasettelua ja käyttöä sekä kuluttaa sähköä – ainakin Roopen mielestä – valtavia määriä. [takaisin]

5. Tämän Työministeriön ja Teknillisen korkeakoulun elokuvan päätarkoituksena on esitellä atk-ammatteja ja niiden vaatimaa koulutusta. Elokuva lähtee liikkeelle elämästä kiireisessä yhteiskunnassa, jota kuvaavat kaupungin vilinä ja liikenne. Ammateista esitellään systeeminsuunnittelija, ohjelmoija ja teknikko. Alan opetus esitetään nykyaikaisena. Jopa tietynlaista vuorovaikutteista televisio-opetusta käytetään. [takaisin]

Aku Ankka 1963

Helsingin Sanomat (HS) 1958

Orava 1961

Reikäkortti 1957

Suomen Sosialidemokraatti (Ssd) 1968

Tekniikan Maailma (TM) 1954, 1959

Uusi Suomi (US) 1968

Elokuvat

Pitkät näytelmäelokuvat (suomenkielisen nimen mukaan aakkostettuna, vain enemmän käsitellyt luettelossa)

2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey). Ohjaus Stanley Kubrick. Kuvaus John Alcott, Geoffrey Unsworth. Käsikirjoitus Arthur C. Clarke, Stanley Kubrick. Pääosissa Keir Dullea, Gary Lockwood, William Sylvester, Douglas Rain etc. Tuottaja Stanley Kubrick 1968.

Täydellinen sihteeri (Desk Set). Ohjaaja Walter Lang. Kuvaus Leon Shamroy. Käsikirjoitus Henry Ephron, Phoebe Ephron, William Marchant. Pääosissa Spencer Tracy, Katherine Hepburn, Gig Young. Tuottaja Henry Ephron 1957.

ATK on osa elämäämme. Tietokoneiden ja tietokoneammattien esittelyä opinto- ja ammatillista ohjausta varten. Valm. Teknillinen korkeakoulu 1970.

Teräskynistä tietokoneisiin. PSP:n tilauselokuva. Valm: Felix-Filmi 1962.

Tietokoneet palvelevat. PSP:n tilauselokuva. Valm: Filminor Oy 1968.

Barry, John A.: Technobabble. Fourth Printing. Cambridge, Massachusetts, London, England 1993 (1991).

Edwards, Paul N.: The Closed World. Computers and the Politics of Discourse in Cold War America. Cambridge, Massaschusetts, London, England 1996.

LIGHT, Jennifer S.: When Computers Were Women. Technology and Culture July 1999 (vol. 40).

Pietiläinen, Petri: Hirviöiden synnyttämä. Ymmärtääkö tietokone ihmistä. Kulttuuritutkimus 10(1993):4, s. 25–33.

Suominen, Jaakko: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan populaarijulkisuus Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. Turun yliopisto, historian laitos. Kulttuurihistorian lisensiaatintutkimus. Tammikuu 2000.