01.04.2000 Tulosta sivu
Juha Rosenqvist:

Aliarvostettu auteur?

Miksi valitsimme juuri William Friedkinin artikkelin aiheeksi? Olisihan elokuvahistoriasta löytynyt suoralta kädeltä tukku arvostetumpia ja tunnetumpia ohjaajia, joiden elokuvataival on ollut jatkuvaa tasapainoilua omien taiteellisten ambitioiden ja kaupallisten paineiden välillä. Friedkinin ura kelpaa kuitenkin edustavaksi esimerkiksi siitä, millaista vuoristorataa itsenäisyyteen ja omaperäiseen ilmaisuun pyrkivän tekijän elämä voi olla Hollywoodissa. Ohjaajan tuotanto on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle, ainakin siihen nähden, millainen vaikutus hänen keskeisillä teoksillaan on ollut amerikkalaiseen elokuvaan.

Televisiossa vuosikymmenen verran kokemusta ohjaamisesta ja tuottamisesta hankkinut Friedkin teki ensimmäisen täyspitkän elokuvansa, Sonny & Cher -musikaalin Good Times, vuonna 1967. Varsinainen läpimurto tapahtui Kovaotteisten miesten myötä, ja parhaiten hänet juuri muistetaankin 1970- ja 80-luvun huikeista elokuvistaan. Jo niidenkin joukossa oli taloudellisia floppeja, mutta taloudelliseen (ei niinkään taiteelliseen) syöksykierteeseen ohjaajan ura näytti ajautuvan vasta 80-luvun jälkipuoliskolla. Friedkinin vähäpätöisempiä töitä – jotka nekin ovat vähintään kiinnostavia ja kiistanalaisia – katsoessa unohtuu helposti se, kuinka usein ohjaajan vahvaa visuaalista tyyliä näkee kopioitavan nykyelokuvassa. Tv-sarjojen realismi on paljon velkaa Kovaotteisille miehille ja Elää ja kuolla L.A.:lle, kun taas Manaaja mullisti kauhuelokuvan kehityksen ja poiki jo tuoreeltaan koko joukon kehnoja jäljitelmiä.

Uuden vuosituhannen alkumetreillä Friedkin tulee uudella elokuvalla – ja taas kohua ja porua herättäen. Keväällä Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Rules of Engagement nosti välittömästi arabijärjestöt takajaloilleen. Sitä on pidetty pelkkänä provokaationa ja rasistisena vääristelynä, joka leimaa arabit ja muslimit verenhimoisiksi murhamiehiksi ja terroristeiksi. Rules of Engagementin tarina on alunperin Reaganin hallinnossa työskennelleen James Webbin ideoima. Se kertoo Samuel L. Jacksonin tähdittämästä merijalkaväen everstistä, joka erään uhkatilanteen seurauksena Jemenissä antaa kohtalokkaan tulituskäskyn. Tuloksena verinen ihmiskasa – miehiä, naisia ja lapsia. Edessä on sotaoikeus ja everstin puolustajaksi asettuu hänen vanha Vietnam-kaverinsa, jota esittää aina rukiinmakuinen Tommy Lee Jones. Voimallisesti etenevän elokuvan kerrotaan loppupuolella sortuvan yltiöpatrioottiseen paatokseen. Suomen ensi-iltansa Rules of Engagement saa 22. syyskuuta. Friedkin on tapetilla muutoinkin. Juuri hiljattain Savonlinnan elokuvafestivaaleilla Manaaja esitettiin kahdentoista lisäminuutin kera ja Amerikan kierroksen uusi, pidennetty versio aloittaa lokakuussa. Toivottavasti versio löytää tiensä Suomeenkin normaalina levityksenä, sillä kauhuelokuvan ja hypermustan komedian sekoituksena Manaaja antaa yhä oppitunnin kuvien ja sekuntien piinaavan harkitusta käytöstä.

Realismia Friedkinin tapaan

Kovaotteiset miehet
(The French Connection, 1971)

IMDb

The French Connection / Kovaotteiset miehet (videokansi USA)

Marseilles: ranskalaisen huumausaineliigan tappaja nykäisee palasen surmaamansa poliisin patongista. New York: amerikkalaisen suurkaupungin etsivä varjostaa joulupukin puvussa. Näillä kahdella ensimmäisellä tehokkaalla kohtauksella Friedkin asettaa maantieteelliset ja moraaliset rajat todelliseen poliisijuttuun perustavalle tarinalle. Alkukuvien jälkeen Popeye" Doyle (Gene Hackman) ottaa paikkansa Kovaotteisten miesten keskushahmona ja New Yorkin kylmän kalseat kadut asettuvat tarinan kulisseiksi. Palanen 1970-luvun alun todellisuutta, todentuntuista, rosoista ja elämänmakuista.

The French Connection / Kovaotteiset miehet (still-kuva elokuvasta)Kovaotteisissa miehissä poliisit eivät verhoudu sankarin viittoihin tai ole moraalisesti takaa-ajamiaan rikollisia korkeammalla. He ovat vain lain toisella, sillä virallisella ja oikeutetulla puolella. "Popeye" Doylea ei aja eteenpäin oikeuden taju tai jokin muu ylväs ajatus. Viha on hänen voimansa ja aseensa. Hänen keinonsa eivät ole ohjekirjasta tai edes moraalista riippuvaisia. Hän tekee kaiken tarvittavan, keinoja kaihtamatta, saadakseen inhoamansa huumerikolliset kiinni. Hän elää ammatilleen, asenteella ja vihan oikeutuksella. Hyvin samankaltainen poliisihahmo oli myöhemmin Elää ja kuolla L.A.:ssa.

The French Connection / Kovaotteiset miehet (poster USA)Friedkinin vuonna 1972 usealla Oscarilla palkittu Kovaotteiset miehet on elokuvallisesti moderni teos, vaikka aika on siihen jälkensä jättänytkin. Käsivaralta kuvattujen kohtausten intensiivisyydessä on sitä voimaa mitä esimerkiksi tv-sarjassa N.Y.P.D. Blue tänä päivänä haetaan. Friedkin vain onnistuu sisällyttämään kuvaan paljon enemmän kuin pelkän kameraefektin. Tunnelma luodaan pienillä yksityiskohdilla, kohdistuksilla ja leikkauksilla. Gene Hackman varjostaa Fernando Reyn esittämää ranskalaista huumeparonia New Yorkin talvisilla kaduilla. Katsoja palelee Hackmanin kanssa ulkona samalla, kun rikolliset nauttivat hanhenmaksaa kalliissa ravintolassa. Kuvallisesti ja tunnelmallisesti mestarillista rikoselokuvaa.

Elokuvan kuuluisin kohtaus on loistavan vihainen takaa-ajo, jossa Popeye" Doyle saalistaa häntä surmaamaan lähetettyä tappajaa, seuraten metrojunaa autolla läpi ruuhkaisten suurkaupungin katujen, ihmisten ja toisten autojen ollessa vain pujottelukeppejä hänen tiellään. Kuvallisesti se on yhä täysin vertailukelpoinen minkä tahansa nykyelokuvan takaa-ajon kanssa, mutta oikeutukseltaan ja juonelliselta funktioltaan täysin ylivertainen tuhansiin muihin takaa-ajoihin verrattuna.

Kovaotteisten miesten tarina on realistisuudessaan paremminkin toteava kuin todisteleva. Kenellekään ei suoda synninpäästöä saati anneta anteeksi. Kaikki nähty on vain tapahtunut, katsojan vastuulle jäävät tuntemukset Friedkinin vahvuus onkin juuri siinä että hän antaa katsojalle paljon kysymyksiä mutta vain vähän vastauksia. Tarinaa kuljetetaan paljon enemmän kuvan kuin dialogin voimalla. Ei turhaa selittelyä tai taustojen tylsää esittelyä. Hänen elokuvissaan toiminnalla on aina kohde ja tarkoituksensa. Friedkinin mottona voisikin olla: Katso, koe ja ymmärrä, jos haluat."

Jokke Ihalainen

 

Makaaberi allegoria

Manaaja
(The Exorcist, 1973)

kotisivu / IMDb

The Exorcist / Manaaja (poster/dvd-kansi uusintajulkaisusta)

Friedkin kahmi oscareita vuoden 1971 kierroksella elokuvallaan Kovaotteiset miehet. Huomiota kiinnitti erityisesti ohjaajan silmä yksityiskohdille, mikä antoi realistisen ja karhean tunnelman tälle monesti apinoidulle poliisielokuvalle – Friedkin itse nimeää häpeämättömäksi kopioijaksi Tappavien aseiden ohjaajan Richard Donnerin. Manaaja-romaanin kirjoittaja William Peter Blatty on kertonut halunneensa nimenomaan dokumentinomaista ja siten mahdollisimman uskottavaa tunnelmaa tositapahtumien innoittamana kirjoitetun romaaninsa elokuvaversioon. Blattyn mukaan siitä ei saanut tulla "toista Rosemaryn painajaista". Katoliseen kirjailijaan vetosi myös Friedkinin agnostisuus, joka Blattyn mukaan takasi kiihkottoman otteen kirjan kuvaamiin yliluonnollisiin tapahtumiin. Friedkin tavoitteli elokuvaansa arkista ja uskottavaa ilmapiiriä pestaamalla näyttelijöiksi verraten tuntemattomia kasvoja. Edes Max Von Sydow ei vielä tuolloin ollut kovinkaan kuuluisa Yhdysvalloissa. Demonin riivaamaksi joutuvan Reganin äidin osaan Friedkin valitsi Ellen Burstynin, vaikka studion suosikki rooliin oli Jane Fonda (!), joka kuitenkin kieltäytyi.

The Exorcist / Manaaja (still-kuva elokuvasta)Todentuntuisuuteen Friedkin tähtäsi myös hiukan epäortodoksisilla menetelmillä: oletteko koskaan huomanneet, miten loppukohtauksessa viimeistä voitelua antavan Jack McGowranin käsi vapisee? Syyhän löytyy ohjaajasta: Friedkin otti ja lämäsi avokämmenellä McGowrania kasvoihin saadakseen aikaiseksi oikean annoksen järkyttyneisyyttä. Samaten isä Karrasia näyttelevä Jason Miller hätkähtää pelästyneenä puhelimen soidessa ja keskeyttäessä Reganin mongerruksen kuuntelemisen nauhalta. Pelästyksen syy kuvaustilanteessa ei kuitenkaan ollut puhelimen pirinä, vaan Friedkin, joka laukaisi varoittamatta pistoolin huoneessa. Luoti osui seinään Jason Millerin vieressä. Kun Miller raivostuneena kysyi, oliko ohjaaja ollenkaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että olisi voinut sattua onnettomuus, Friedkin vastasi vain, että hänellä oli varmuuden vuoksi Jack Nicholson kaapissa varamiehenä!

The Exorcist / Manaaja (still-kuva elokuvasta)Friedkinin lopputulos onnistui eleettömässä kammottavuudessaan niin hyvin, että Manaaja ehti esimerkiksi Isossa-Britanniassa kärsiä 25 vuotta kiellettyjen videoiden listalla. Sitä ei kuitenkaan tule sotkea halpaan tai halpamaiseen exploitation-kauhuun, jollainen yleisemmin – vaikkakaan ei välttämättä ansaitummin – joutuu sensuurin kouriin. Aikanaan Warner Brothersin studiohenkilökunta oli kuitenkin kauhistunut ohjaajan lopputuloksesta; puhuttiin ja huhuttiin sensuurista, pelättiin mielenosoituksia, syytöksiä jumalanpilkasta, oikeushaasteita jne. Lopulta Warner lähti levittämään elokuvaa mahdollisimman hissukseen, 26 teatterissa! Yhdysvaltojen mittakaavassa se on aivan erityisen eleetön avaus. Vertailun vuoksi sanottakoon, että Friedkinin arvion mukaan Manaajan tasoinen elokuva julkaistaisiin tätä nykyä normaalisti 2000–3000 teatterissa.

Elokuvan kulttistatus on kuitenkin tänä päivänä kiistämätön: Manaaja oli ehdolla 10 Oscar-palkintoon ja se on innoittanut loppumattomat määrät akateemista tutkimusta ja analysointia; Friedkin mainitsee itse kiinnostavana näkemyksen Manaajasta makaaberina allegoriana, ilmaisuna ydinperheen hajoamisesta nuorisokulttuurin rynnäkössä.

Tietenkin tämä kauhuelokuvan klassikko poiki jatko-osia, joista ensimmäinen valmistui 1977. Ohjaajana oli itse Syvän joen ja Excaliburin John Boorman, mutta Manaaja II - Luopio on vertaansa vailla oleva pannukakku, jonka sekä kriitikot että yleisö arvioivat arvottomaksi. Seuraava jatkis sai odottaa vuoteen 1990, jolloin ohjaajaksi nousi itse William Peter Blatty, ja tarinakin perustui hänen itsensä kirjoittamaan jatko-osaan Manaajalle, kirjaan nimeltä Paholaisleegio. Friedkinin ja Blattyn välinen ystävyys ei kuitenkaan ilmeisesti estä Friedkinia lausumasta ääneen mielipidettään molemmista Manaajan jatko-osista: ohjaaja ei ole kiinnostunut näistä yrityksistä huijata ihmisiä, joilla aikoinaan oli mahtava kokemus Manaajasta". Tosin Friedkin ei ole kumpaakaan nähnyt; kokemuksena on vain 15 minuutin pätkä Boormanin teoksesta, jonka jälkeen hän poistui paikalta. Friedkin on pysynyt päätöksessään olla koskaan tekemättä jatko-osaa omalle elokuvalleen, eikä malta aina haastatteluissaan olla ilmaisematta väheksyntäänsä Coppolan ja De Palman kaltaisia entisiä autereita ja nykyisiä liikemiehiä kohtaan.

Janne Rovio

 

Kolkko näkemys väkivaltakierteen pysyvyydestä

Pelon palkka
(Sorcerer, 1977)

IMDb

Sorcerer / Pelon palkka (dvd-kansi USA)

Pelon palkka oli suuri käännekohta William Friedkinin uralla, ja oikeastaan myös merkittävä käännekohta 1970-luvun Hollywood-elokuvassa. Pelon palkka onkin monella tapaa omituinen teos. Se on lähes aina esillä silloin, kun listataan Hollywoodin suurimpia taloudellisia floppeja ja – merkillistä kyllä – joskus myös silloin, kun listataan epäonnistuneimpia elokuvia. Elokuvan tuotantoprosessiin ja vastaanottoon kiteytyy 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan suuren muutosvauhdin hurma ja krapula. Tästä huolimatta Pelon palkka on edelleen hämmentävä teos, kiihkeä, rosoinen ja synkkä toimintaelokuva.

Kovaotteisten miesten ja Manaajan tuottamat dollaripinot nostivat William Friedkinin Hollywoodin kultapossukerhoon. Kuten Peter Biskind uudessa teoksessaan osuvasti todistaa, 1970-luvulla auteur-ajattelu iskostui vihdoin Hollywoodiin, minkä seurauksena innovatiiviset Movie Bratsit" (tunnetuimpina esimerkkeinä Coppola, Scorsese ja Spelberg) saivat ennennäkemättömiä taloudellisia ja taiteellisia vapauksia toteuttaa näkemyksiään. Samalla tuotantoprosessin kontrolli höltyi ja luottamus ohjaajan visionäärisyyteen kasvoi. Niinpä myös ohjaajan ja tuottajan pallilla istunut Friedkin sai vapaat kädet ja vaikeissa olosuhteissa kuvatun elokuvan kustannukset paisuivat yli äyräidensä. Villit huhut kertoivat kuvausten seisomisesta ja ohjaajan hillittömistä raivonpuuskista.

Pelon palkan budjetti oli lopulta 22 miljoonaa dollaria. Vertailukohdaksi käy samaan aikaan valmistunut Tähtien sota, jonka budjetti oli puolet pienempi! Kiinnostavaa kyllä, levittäjät luottivat Pelon palkkaan enemmän kuin Tähtien sotaan. Kun Friedkinin elokuva pyöri ensimmäiset viikot puolityhjille katsomoille, siirrettiin se nopeasti pois Tähtien sodan jättimenestyksen tieltä. Suuri yleisö hylkäsi elokuvan ja kriitikoiden vastaanotto oli nihkeä. Tuloksena olivat valtavat, suorastaan ennenäkemättömät tappiot

Sorcerer / Pelon palkka (soundtrack-cd:n kansi)Syitä Pelon palkan epäsuosioon ei tarvitse hakea kaukaa. Nihilismissään ja ahdistavassa tunnelmassaan elokuva pistää silmään jopa 70-luvun kyynisten amerikkalaiselokuvien joukosta. Tarina perustuu Georges Arnaudin romaaniin, jonka pohjalta Hurjan joukon käsikirjoittaja Walon Green muokkasi uuden skenaarion. Arnoudin romaaninhan filmasi jo tuoreeltaan ranskalainen Henri-Georges Clouzot (Le Salaire de la peur, 1953). Friedkinin elokuva onkin omistettu hieman ennen Pelon palkan ensi-iltaa kuolleelle Clouzot'lle. Ei ole yllätys, että Friedkin näin tunnustaa velkansa, olivathan myös monet Clouzot'n elokuvat sävyltään tummia ja lohduttomia. Myös Clouzot'a vähäteltiin omana aikanaan vain" formaalisen jännityselokuvan tekijänä, sellaisenahan William Friedkiniä valitettavan monet pitävät yhä edelleen.

Jo elokuvan alkupuolella rikotaan Hollywood-kerronnan sääntöjä: Etelä-Amerikkaan eri puolilta maailmaa pakenevien miesten taustat käydään läpi ennen kuin päästään kiinni varsinaiseen juoneen, nitroglyseriinilastin kuljettamiseen viidakon läpi. Vasta tällöin juonilangat yhdistyvät ja asetelma selviää. Tavanomaisista narratiivisista ratkaisuista poikkeaminen lienee hämmentänyt aikalaiskatsojia, olkoonkin että samanlainen hidaskäynnisteinen staattisuus oli tunnusomaista myös Manaajalle.

Viidakossa räjähteitä kuljettavien miesten kamppailu on kuvattu uskomattoman tiheätunnelmaisesti. Matka on unenomainen, suorastaan eksistentiaalinen vaellus, jonka epätodellisuutta Tangerine Dreamin elektroninen" musiikki vielä alleviivaa. Mutta johtaako matka, kuten amerikkalaisessa elokuvassa yleensä, sankarin sisäiseen puhdistumiseen ja ristiriitojen harmonisoitumiseen? Ei, se on vain välietappi ennen viimeistä valssia, kuolemaa ränsistyneessä baarissa. Hyytävä loppuratkaisu ei jätä toivoa paremmasta. Ohjaajan ankara – ehkä myös hivenen surullinen – näkemys väkivaltakierteen pysyvyydestä ja tuhon väistämättömyydestä hätkähdytti ja luultavasti myös inhotti katsojia. Kuinka moni sen jälkeen tehdyistä ison rahan toimintaelokuvista on yhtä ehdoton, ristiriitainen ja haastava kuin Pelon palkka?

Kimmo Ahonen

 

Kiistanalainen sukellus homokulttuuriin

Yön kuningas
(Cruising, 1980)

IMDb

Friedkinin uralla tuskin mikään toinen elokuva on herättänyt niin paljon sosiokulttuurista myllerrystä ja kiistelyä kuin Yön kuningas. Elokuva perustuu Gerald Walkerin (loppuunmyytyyn) romaaniin, ja Friedkin työsti itse elokuvaversion käsikirjoituksen. Tarinassa Al Pacinon esittämä kokematon poliisimies ujutetaan San Fransiscon yöpuolella kuhisevaan homoseksuaalien S&M -maailmaan, jonka piiristä tuntematon sarjamurhaaja valitsee uhrinsa. Myös tässä elokuvassa Friedkin tähtäsi autenttisuuden tunnelmaan: elokuvassa esiintyvä Tom of Finland -väestö ei koostunut palkatuista näyttelijöistä, vaan oli ohjaajan omien sanojen mukaan the real thing". Elokuvan asema suhteessa homoseksuaalisuuteen ei ole yksiselitteinen: sen lisäksi, että homojen nahankatkuinen elämä hämyisissä yöklubeissa kuvataan eläimellisenä ja rujona, elokuva liittää selkeästi yhteen homoseksuaalisuuden ja psykoottisen väkivaltaisuuden. Trippi alakulttuuriin lisää nimittäin nämä kaksi piirrettä päähenkilön psykologiseen profiiliin. Sillä, mitä Pacinon hahmo kokee sukelluksessaan tähän hypermaskuliiniseen underground-kulttuuriin, on horjuttavia vaikutuksia sekä hänen seksuaaliseen identiteettiinsä että mielenterveyteensä.

Friedkin lisäsi elokuvan alkuun seuraavan ilmoituksen: "Tämän elokuvan ei ole tarkoitus tuomita homoseksuaalista kulttuuria. Se sijoittuu tuon kulttuurin pieneen osaan eikä ole tarkoitettu edustamaan kokonaisuutta." Mutta kuinka marginaalisen ja äärimmäisen ilmentymän kuvaukseen elokuvalla haluttiinkaan keskittyä, sillä oli laajat vaikutukset. Friedkinin käsienpesu" ei pelastanut elokuvaa vimmastuneelta kritiikiltä ja syytöksiltä homofobian lietsomisesta.

Cruising / Yön kuningas (poster)Nyt elokuvan vastaiset mielenosoitukset, joita Manaajan ilmestyessä seitsemän vuotta aiemmin oli pelätty, olivat todellisuutta. Yön kuninkaan katsottiin lietsovan vihaa homoseksuaalisuutta kohtaan. Homot vihasivat Yön kuningasta, ja heterot vihasivat homoja Yön kuninkaassa näistä annetun kuvan takia. Mainiossa Hollywoodin homoseksuaalisuutta käsittelevässä dokumentissa The Celluloid Closet – joka on nähty Suomessakin televisiossa – eräs aikalaismies kertoo kokemuksestaan: tämä joutui poikaystävänsä kanssa pakenemaan elokuvateatterissa parin kimppuun hyökännyttä homofobista miesjoukkoa, ja eräs takaa-ajajista huusi heidän peräänsä: "Menkää katsomaan Yön kuningas, niin näette, mitä tuollaiset ansaitsevat!" Ottaen huomioon nämä elokuvan epätoivotut vaikutukset, oli ehkä Friedkinille itselleen hyvä, ettei tämä saanut tahtoaan läpi rohkeimpien kohtausten toteuttamisesta. Al Pacino nimittäin heittäytyi hankalaksi ja halusi huhun mukaan sanoutua irti koko projektista. Friedkin syyttääkin osaltaan Pacinon asennetta elokuvan epäonnistumisesta: Friedkinin mukaan Pacinolla oli liian paljon hävittävää", ja jälkiviisaudella ohjaaja arvelee, että joku tuntemattomampi näyttelijä olisi ollut valmis pistämään enemmän likoon elokuvaa tehtäessä.

Yön kuningasta on myös pidetty paitsi sosiaalisesti vastuuttomana, myös yksinkertaisesti huonona elokuvana, ja se voitti vuonna 1981 pahamaineiset Razzie-palkinnot, jotka myönnettiin" Friedkinille sekä vuoden huonoimmasta ohjaustyöstä että käsikirjoituksesta. Näinä päivinä Yön kuningas on jopa noussut nauttimaan jonkinlaista kulttimainetta, ja ovatpa kriitikotkin suostuneet kehumaan sitä. Onkin ehkä osuvasti sanottu, etteivät sen koommin Yön kuningas kuin sen ympärillä kehkeytyneet sosiaaliset ilmiötkään sinänsä kerro mitään homoseksuaalisuudesta, vaan pikemminkin oman aikansa suhtautumisesta siihen. Elokuva on esitetty kahdesti Suomen televisiossa, ensin kesällä 1998 ja viimeksi keväällä 2000, joskin molemmilla kerroilla lyhennettynä.

Janne Rovio

 

Elämää ja Kuolemaa Lohduttomassa Autuudessa

Elää ja kuolla L.A.:ssa
(To Live and Die in L.A.,1985)

IMDb

To Live and Die in L.A. / Elää ja kuolla L.A.:ssa (poster USA)

Harva elokuva kykenee pysäyttämään katsojansa, kuten William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa. Katsoessani ensimmäistä kertaa elokuvaa, videolta, jouduin pysäyttämään katseluni useampaan kertaan, kelaamaan taaksepäin ja katsomaan uudestaan, jotta voisin todentaa itselleni nähneeni todellakin oikein. Elää ja kuolla L.A.:ssa on selkeä vastaveto Hollywoodin tyypillisimmille kerrontakeinoille. Tarina on rakennettu perinteiseksi rikosjuoneksi, jossa poliisipari jahtaa rikollista, mutta varsinaista hyvän ja pahan selkeää erottelua ei ole, tapahtumat ovat raa'an suoraviivaisia, sankari" tapetaan ennen loppua, eikä loppukaan ole onnellinen. Vastaava kyyninen nihilismi onkin muotoutunut Friedkinin tunnistettavimmaksi tyyliksi, joka Elää ja kuolla L.A.:ssa hahmottuu ehkä selvimmäksi ohjaajan uralla. Tässä maailmankuvassa eletään lohduttoman autuuden yhteiskunnassa, jossa yksilöiden tekemillä ratkaisuilla ja teoilla ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta eikä väkivallan noidankehästä ole kenelläkään poispääsyä.

Elää ja kuolla L.A.:ssa on suhtauduttu ristiriitaisesti: toiset ovat nostaneet sen yhdeksi kaikkien aikojen poliisielokuvaksi ja toisten mielestä se on vain yksi poliisijännäri muiden joukossa. Jälkimmäiseen kategoriaan elokuvaa on vaikea mieltää, jo sen kovan kerrontatyylin ja huikean visuaalisen toteutuksen takia. Elokuva sisältää yhden historian hurjimmista takaa-ajoista, josta Roger Ebert on todennut seuraavaa:

"Mestarisuoritus Elää ja kuolla L.A.:ssa on, että takaa-ajo ei ole pelkästään moottoritiellä. Takaa-ajo etenee väärään suuntaan moottoritiellä. En tiedä, miten Friedkin on koreografioinut tämän kohtauksen, ja enkä haluakaan tietää. Se todennäköisesti on vaatinut paljon rahaa ja ajajia. Tiedän vain sen, että takaa-ajon aikana laajemmin kuvatuista otoksista näkyy pitkälle eteenpäin satoja autoja neljällä kaistalla, kaikki tulossa pakenevaa autoa kohden, joka matkaa täydellä nopeudella. Se on hämmästyttävä kohtaus." (http://www.suntimes.com/ebert/ebert_reviews/1985/11/23910.htm)

Kämmeniä hiostava takaa-ajo ei kuitenkaan ole elokuvan ainut huikea anti. Elokuvan huikeus on sen poikkeuksellisessa julmuudessa ja anteeksiantamattomuudessa, jopa itse katsojaa kohtaan. Poliisit ovat rikollisten lailla kyseenalaisin keinoin tavoitteitaan jahtaavia pelureita areenalla, jossa vain vahvimmat ja viekkaimmat selviävät. Väkivalta ympäröi kaikkia ja sen viittaa ei kukaan pysty karistamaan harteiltaan. Tapani Maskula on kuvaillut elokuvan kadotettua yksilöllisyyttä seuraavasti:

"Yksilöllisyys teoksen henkilösuhteissa häivytetään olemattomiin, koska ihmiset edustavat itseriittoisen väkivaltakoneiston alati uusiutuvia rattaita. Rikollinen maalaa yhtä antautuneesti tauluja kuin väärennettyä rahaa, mutta saa suurimman tyydytyksenä vasta polttaessaan sekä taideteoksensa että käyttämättömät setelinsä. Kuolleen poliisin asunnon ja rakastajattaren ottaa puolestaan haltuunsa edeltäjänsä tilalle astuva työtoveri." (Turun Sanomat 21.8.1998)

Ankara maailmankuva kulminoituu John Pankow'n näyttelemään John Vukovichiin, joka hieman arkana ja sääntökirjaa noudattavana etsivänä komennetaan parinsa menettäneen kovamaineisen Richard Chancen (William L. Petersen) pariksi. Chancen apurina Vukovich joutuu opettelemaan uudenlaiset pelisäännöt, ja kun Chance tapetaan, perii Vukovich hänen paikkansa. Elokuvan lopussa Vukovich menee Chancen käyttämän naisvasikan luo, joka on tekemässä lähtöä pois teollisuuslaitosten varjostamasta väkivaltahelvetistä, ja toteaa tälle kylmästi: "Sinä et lähde mihinkään. Sinä työskentelet nyt minulle."

Vukovichin kehitystarina kovaksi väkivaltakoneiston rattaaksi, joka on yhtä helposti korvattavissa kuin hänen parinsakin, on puistattava, sillä se kiteyttää lohduttoman perustotuuden yhteiskunnastamme: elämää kuskaava juna jyrää eteenpäin eikä se pysähtele kuuntelemaan kenenkään valituksia epämukavasta matkanteosta, sen mukaan on hypättävä ja kyydissä pysyttävä hinnalla millä hyvänsä, jos haluaa eteenpäin – toisin sanoen elää. Chance tiivistää tämän kyynisen totuuden naisvasikalleen, joka haluaa toimeentulonsa turvatakseen rahaa Chanceä kiinnostamattomasta tiedosta, toteamalla: "Setä Samuli ei piittaa paskaakaan ongelmistasi. Haluat leipää? Mene naimaan leipuria."

Elää ja kuolla L.A.:ssa perustuu FBI-agenttina toimineen Gerald Petievichin samannimiseen romaaniin (ei suomennettu), josta kirjailija teki käsikirjoituksen elokuvaan yhdessä Friedkinin kanssa. Petievichin kirjoissa kuvastuu edellä kuvaillun kaltainen filosofia yhteiskunnan toiminnasta. Yksityiskohdiltaan tarkoissa ja juoneltaan yksinkertaisissa tarinoissa Liittovaltion etsivät jahtaavat rikollisia ilman poliisiromantiikan häivääkään. Jahtaaminen on kyttäystä ja tiedon murusten onkimista, mutta oikeudessa pitävien todisteiden hankkiminen on lähes mahdotonta, joten etsivien ainut keino on seuraaminen ja rikollisten johdattelu toistensa kimppuun. Oikeus ei toteudu oikeastaan koskaan ja joku selviytyy aina voittajana". Voittaja ei ole oikeus eikä raha, vaan hengissä selviytyminen ja mahdollinen vapaus elää.

Elää ja kuolla L.A.:ssa on hengästyttävä ja hämmästyttävä elokuva, jossa katsomiskokemusta ei pehmennetä kompromissein tai helpoin ratkaisuin. Elokuva on jäänyt myös ohjaajansa viimeiseksi merkittäväksi elokuvaksi, joka on laajemmalti ansainnut tunnustusta. Elää ja kuolla L.A.:ssa ei ole pelkkä elokuva, vaan se on todentunut myös yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmäksi luvuksi väkivaltaisen yhteiskuntakoneistomme mielettömyydestä.

Juha Rosenqvist

 

Väki, valta ja vastuu

Murhaaja
(Rampage, 1987)

IMDb

Rampage / Murhaaja (videokansi FIN)

Friedkinin sarjamurhaajaelokuva valmistui parisen vuotta ennen Uhrilampaita (The Silence of the Lambs, 1990), jonka myötä serial killer -alagenrestä tuli Oscarein kruunattua ja hyväksyttyä viihdettä myös valtaelokuvassa. Lajityypin viimeisin merkkiteoshan oli David Fincherin hyytävä Seitsemän (Se7en, 1995). Edelleenkin Rampage – Murhaaja on lajissaan outo lintu. Se oli vaikea elokuva, se oli taloudellisesti ja tuotannollisesti floppi ja sen näkökulma oli erilainen heittäessään lopulliset kysymyksensä oikeussalin perukoilta – niin tuttu ympäristö kuin se amerikkalaisessa viihteessä onkin. Se ei nosta murhaajaa pääosaan, vaan yhteisön, joka yrittää päättää, mitä tehdä poikkeustapauksensa" kanssa.

Kaiken lisäksi elokuvasta on liikkeellä erilaisia versioita. Julkaisuaattona tuotantoyhtiö DEG (De Laurentiis Entertainment Group) veti lopullisen persluisun, jonka vanavedessä pahasti myöhästyneen levityksen ja oman asennemuutoksen seurauksena Friedkin leikkasi elokuvan lopun uudestaan. Euroopan jakeluun jäi tiettävästi alkuperäinen lopetus. Mutta, on lopetus millainen hyvänsä korjatussa" versiossa, jota allekirjoittanut ei ainakaan muista nähneensä, vaikka Rampagesta on pyörinyt monenlaista huhua sekä enemmän tai vähemmän saksittua versiota, niin raadollisen elokuvan sanoma on sen kokonaisuuden kokemuksessa, jossa loppu ei paljoa paina, sillä vastauksia on tätä elokuvaa katsoessa turha odottaa.

Rampage / Murhaaja (poster)Rampagen hurja murhaaja Charles Reece (Alex McArthur) on se" naapurin poika, lapsenkasvoinen, söötti nuori mies, joka saadaan kiinni enemmän tai vähemmän rationaalisten rituaalimurhien jälkeen. Sitten Friedkin taluttaakin näyttämölle liberaalin yleisen syyttäjän Anthony Fraserin (Michael Biehn), jonka kautta tarinaa aletaan kertoa – miten humaani syyttäjä joutuu perimmäisen kysymyksen eteen. Onko kuolemantuomio brutaaleja murhia tehneelle miehelle eettisesti oikein? Onko hän mielenvikaisuudessaan syyntakeeton tekemisilleen? Mikä on yhteiskunnan kanta ja vastuu tilanteessa, jossa murhaaja on ollut aiemmin" normaali yhteisön jäsen? Eli myös toisin sanoen: kumpi painaa vaa'assa enemmän, uhrit ja heidän omaisensa tai murhamiehen oikeus saada tasa-arvoista kohtelua? Tai, miten voida epäinhimillistää ja eristää ihmisen hulluutta sellaisella poikkeuksella, että se" ei kuulu joukkoon?

Rampage perustuu oikean elämän yleisen syyttäjän William P. Woodin samannimiseen romaanin, jonka taas pitäisi perustua tosielämän tapahtumiin. Kirjaa lukematta ainoa, mitä voi todeta, että Friedkinin valitsema linja on lähinnä analyyttinen ja toteava, melkeinpä dokumentaarisen oloinen. Vivahdetta perusamerikkalaista draamasta muistuttaa syyttäjän menneisyyden oma, takautumin rasitettu perhetragedia tyttären armomurhineen, mikä sotii muutoin lakonista perusvirettä vastaan.

Elokuvassa oikeuslaitos vaikuttaa impotentilta siinä, mitä tehdä moisen ihmishirviön" kanssa. Hänen tekonsa on helppo tuomita epäinhimillisiksi, järjettömiksi, mutta toisaalta se puoltaa juuri hänen poikkeuksellisuuttaan, hänen hulluuttaan, syyntakeettomuuttaan yhteiskunnassa, joka ei kykene tai varsinkaan halua – lukuun ottamatta oppimishaluisia kallonkutistajia – ymmärtää impulsseja raakojen väkivallantekojen takana. Ja kuten ohjaajan parhaimmillaan lahjomattomaan tyyliin sopii, hän esittää asiat arvottamatta, jolloin katsoja joutuu inhottavaan välikäteen, koska elokuva pyrkii haastamaan myös jokaisen oman arvomaailman. Eli, sinänsä mikään ihme, että Rampage ei nauttinut kaupallisen menestyksen kunniakujasta.

Rampagen väkivaltashokit on puristettu minimiin. Ehkä ainoa hätkähdyttävä visio murhaajasta nähdään, kun hän pidätyksen jälkeisen pakonsa jälkeen jää kiinni kirkossa keskellä hurmeista verikekkeriään. Muutoin veritekojen raakuus jätetään katsojan mielikuvituksen varaan, sillä Friedkin tarjoaa vain verilätäköitä. Metodi voi vaikuttaa samantapaiselta kuin Fincherin, mutta Rampagessa murhaajan perimmäiset metodit jätetään pohjimmiltaan tyystin kliseisen viitteellisiksi. Sitä kautta nouseekin keskeinen ja ehkä karmaisevin pointti. Miksi kuvata väkivaltaa, koska se on vain väline ja sen lähde paljon karmivampaa – ja hyvin inhimillistä. Se on sadismia, totaalisen alistamisen ja ylimielisen vallan tunnetta. Friedkin toki kuvaa sitä äärimuodossaan, mutta tuo tunne" elää ja voi hyvin jokapäiväisessä elämässä, huomaamatta, salakavalasti, kuuluen inhimilliseen kanssakäymiseen" – pahoinpitely kun on myös henkistä. Tästä syntyykin elokuvan julma johtopäätös: "Kun katsot peiliin, oletko varma, että sinä olet oikeasti ja todella niin hyvä ihminen, että sinulla on valta ja oikeus tuomita muita vain omien päivittäisesi tekojesi kärjistyksistä."

Provokatiivinen ote on oikeastaan Rampagen pelastus, sillä kerronnallisesti elokuva jauhaa ajoittain liisterissä. Siitä voi saada sen kuvan, että se puhuu kuolemantuomion puolesta, vaikka tuotakin polemisointia on taas vaikea vedenpitävästi osoittaa. Sitä paitsi kysymyshän on edelleen ajankohtainen. Ei ehkä virallisesti hyvinvointidemokratioissa (joissa väkivalta kukoistaa!), mutta ihmismielissä kyllä. Mikä on oikea kohtalo murhaajalle? Mitä näet, kun katsot peiliin – tuomarin, pyövelin, poskenkääntäjän, anteeksiantajan, alistajan vai murhaajan?

Janne Rosenqvist

 

Eroottisen trillerin viimeinen oljenkorsi

Jade
(1995)

kotisivu / IMDb

Jade (poster)

Eroottinen trilleri nousi kaupalliseen kukoistukseensa 1990-luvun alkupuolella. Käsikirjoittaja Joe Eszterhasin kynästä juontuivat Basic Instinct (1992) ja Sliver (1993), joiden pääosassa paljastellut Sharon Stone viekoitteli osaltaan teatterit täyteen katsojia. Käsikirjoittajana Eszterhas kunnostautui lähinnä tuottomielessä: pikkutuhma erotiikka ja siihen nivelletty jännitys sekä voyeurismi takasivat suuren yleisön mielenkiinnon seksin suhteen liberalisoituneessa" Hollywoodissa. Eszterhasin rynnistys tyssäsi kuitenkin nopeaan, sillä kahta edellä mainittua hittiä seuranneet Showgirls (1995) ja Jade (1995) eivät enää niittäneet menestystä.

William Friedkinille tarjoutui oivallinen tilaisuus kohentaa koko 90-luvun laskusuhdanteessa ollutta uraansa tarttumalla Eszterhasin kultaiseen käsikirjoitukseen, josta entinen paikallislehden reportteri oli nostanut jo peräti 2,5 miljoonan dollarin palkkion. Valitettavasti Friedkinin kyyninen ote kylmensi Jadesta varsin tuskallisen trillerin, joka vaikeaselkoisella juonellaan maalasi menestyvistä amerikkalaisista sadistisia intohimoja omaavia perverssejä, jotka omaa mainettaan varjellakseen olivat valmiita mitä raadollisimpiin väkivallantekoihin. Friedkinin näkemys eroottisesta trilleristä ei palvellut amerikkalaista yleisöä ja elokuva saikin osakseen murskaavaakin kritiikkiä. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 50 miljoonaa dollaria ja sen tuotto Yhdysvaltojen teatterikierroksella jäi alle 10 miljoonaan, joten tuotantoyhtiölle se oli raskaasti tappiollinen. Jaden taloudellinen menestymättömyys heikensi Friedkinin urakehitystä edelleen, eikä Eszterhaskaan ole sittemmin yltänyt enää entiseen menestykseensä.

Amerikkalaiset kritisoivat Jadea pääasiallisesti vaikeaselkoisesta ja jopa epäloogisesta juonesta, trillerien kliseisyydestä, huonoista näyttelijävalinnoista (kritiikki kohdentui ennen kaikkea David Carusoon), naiivista takaa-ajosta ja eroottisuuden puutteesta. Jaden käsikirjoitus on Eszterhasin aiempiin töihin verrattuna keskittynyt enemmän rikoselokuvalle tyypilliseen murhamysteeriin, jossa San Franciscon apulaissyyttäjä David Corelli (Caruso) selvittää miljonäärin murhaa ja tutkimuksissa paljastuu seksillä kyllästettyjä taustoja poliitikkojen ja byrokraattien öykkäröinneistä. Friedkinille tällainen tarina on tietysti avannut mielenkiintoisia mahdollisuuksia ruotia yksilöiden kohtaloja väkivaltaisessa maailmassa, mitä hän on uransa merkittävimmissä teoksissaan tehnytkin. Tällä kertaa vain yksioikoisiin sharonstone-tarinoihin tottuneet katsojat olivat täysin väärää yleisöä.

Jaden tarina ei ole epälooginen, mutta vaikeaselkoisena mysteerinä se vaatii avautuakseen katsojalta keskivertoelokuvaa enemmän päättelykykyä ja oivallusta. Toisaalla elokuva sisältää hyvinkin voimakkaita eroottisia latauksia, niitä vain ei näytetä suoraan, vaan ruokitaan katsojan mielikuvitusta erilaisilla vihjauksilla. Mielikuvavihjaukset ovat Jadessa melko rankkoja, joten katsojille on voinut olla vaikeaa ja jopa vastenmielistä tunnustaa itselleen ajattelevansa ja nauttivansa vihjatuista asioista. Tämä selittänee osaltaan katsojien kielteistä suhtautumista elokuvaan.

Friedkinin ura oli 90-luvulla heikoissa asetelmissa ja hänen edellisestä arvostelumenestystä osakseen saaneesta elokuvasta, Elää ja kuolla L.A.:ssa, oli kulunut jo kymmenisen vuotta, joten mm. tv-produktioissa aikaansa kuluttaneelle ohjaajalle oli myös vaikeuksia palata sujuvaan ja persoonalliseen pitkän elokuvan kerrontaan. Tämä näkyy Jadessa visualisoinnin hienoisena epätasapainona ja turhaan pitkitettynä takaa-ajona. Vaikka Jade ei elokuvallisesti yllä Friedkinin uran parhaimpien aikojen tasolle, niin sen saama vastaanotto on ollut liioitellun negatiivista. Ilmeisesti yleisön joutuessa kohtaamaan pimeitä puoliaan itsessään, se mieluummin tuomitsee näkemänsä elokuvan huonoksi kyseenalaisin perustein kuin tunnustaa itselleen ja mahdollisesti toisilleen nauttivansa sadistisilla seksivihjailuilla herkuttelusta.