01.04.2000 Tulosta sivu
Kimmo Hämäläinen:

John Ford oli suuri yksinäinen – myös poliittisilta näkemyksiltään

Kuusinkertainen Oscar-voittaja John Ford (1) on vaikuttanut Yhdysvaltojen alkuperäisimmän elokuvamuodon, lännenelokuvan, kehitykseen enemmän kuin kukaan toinen filmintekijä. Hänen kuuluisimmat westerninsä ovat suuria mestariteoksia, joihin kansalaiset, tutkijat ja kriitikot yhä viittaavat kunnioittavasti. Ja he tekevät näin täysin oikeutetusti. Fordin luomat kohtaukset sinitakkisista jenkkiarmeijan sotilaista partioimassa Monument Valleyn huikeissa maisemissa ovat jääneet pysyvästi osaksi lännenelokuvan genreä.

Arvostetusta asemastaan huolimatta John Ford kulki elinaikansa (1895–1973) omia polkujaan, ei taipunut kritiikin edessä ja panosti kaupallisuuteen. Hänen kuvaamansa länsi oli siloteltua ja mustavalkoista, joskus raadollistakin, mutta kuitenkin laskelmoitua. Sellaista, jota maksava elokuvayleisö halusi nähdä.

50-vuotisen uransa aikana Ford ohjasi kaikenlaisia elokuvia, vaikka hänet eittämättä muistetaan nimenomaan lännen mytologian vahvistamisesta. Tämän artikkelin tarkoituksena ei kuitenkaan ole käsitellä Fordin uraa suoranaisesti hänen elokuviensa pohjalta, vaan etsiä vastauksia kysymykseen, miksi Fordista voidaan hyvällä syyllä puhua myös eräänä Hollywoodin historian kapinallisista. Käsittelen asiaa yhden Fordin elämään keskeisesti kuuluvan teeman, poliittisuuden, pohjalta. Hän nimittäin kannatti poliittisesti vasemmistoa tai oikeistoa aina tarpeen mukaan asiasta riippuen. Ford halusi myös henkilökohtaisesti osallistua konflikteihin ja oli valmis jättämään kaiken muun päästäkseen paikkoihin, joissa kuohui. Tällaisen tilanteen tullessa perhe jäi toiseksi, kuten yleensä muutoinkin, sillä Fordilla oli aina elokuva suunnitteilla, tekeillä tai viimeisteltävänä.

"I come from a family of peasants. They came here and got an education. They served this country well. I love America. I am not political. (2)

Kuten monet muutkin kuuluisat aikalaisensa, myös John Ford, alkujaan John Feeney, syntyi löyhiin oloihin. Hän syntyi 11-lapsisen irlantilaissuvun perheen kuopuksena maalaistaloon Yhdysvaltain Mainessa. Fordin vanhin sisar oli miltei 20 vuotta häntä vanhempi ja perheen lapsista viisi oli kuollut aikana, jolloin puute oli kaikkialla läsnä. Lapsia oli hankittava runsaasti, jotta suvun jatkuvuus olisi turvattu.

Irlantilaiset, jos ketkä, ovat kansa, joka on vuosisatojen saatossa saanut kärsiä tukalista oloista vaikean ilmaston, nälän ja vieraiden valtojen painostuksen johdosta. 1800-luvun lopulla heitä siirtyikin Yhdysvaltoihin satoja tuhansia ja maan irlantilaisväestö on edelleen hyvin näkyvä ryhmä muiden kansallisuuksien edustajien joukossa. Maaliskuista Pyhän Patrickin päivää juhlitaan näyttävästi kaikissa maan suurkaupungeissa.

Yhdysvaltain irlantilaiset arvostavat kovasti juuriaan ja he ovat aina olleet isänmaallista väkeä. Tässä mielessä 30 vuotta jatkunut Pohjois-Irlannin konflikti ei ole irlantilaismielissä mikään poikkeustapaus. On ehkä väärin puhua tämän kriisin yhteydessä irlantilaisen kansallistunnon liekkiin leimahtamisesta, pikemminkin se vain toi pintaan maan ihmisissä aina olleen halun määrätä suvereenisti omasta elämästään.

John Ford saapui Hollywoodiin vasta 19-vuotiaana vuonna 1914 käytyään sitä ennen pari päivää Mainen yliopistoa urheilustipendin turvin. Tulevan suurohjaajan lahjakkuus oli ilmiselvää jo tuolloin, sillä vuoteen 1920 mennessä hän oli ohjannut jo 29 elokuvaa Universal-yhtiölle. Näistä 26 oli lännenelokuvia. Pohja tulevien vuosikymmenten westernklassikoille oli luotu.

Ford oli ennen kaikkea itseoppinut elokuvaohjaaja, joka jo 1910-luvulla omaksui täysin oman tavan tehdä elokuvia: samat näyttelijät kerta toisensa jälkeen, kustannuksia säästävä kuvaustapa ja jatkuva into päästä kuvaamaan ulkoilmaan aina, kun se oli mahdollista. Fordin kuvaustyyli puhuu paljon sen puolesta, että hän oli oman tiensä kulkija, itsenäinen erakko, joka halusi kaiken tehtävän omalla tavallaan tai ei ollenkaan.

Kriisien keskelle

Fordin itsenäisessä mielessä myös vakaumuksella oli osansa. Kun Woodrow Wilson liitti Yhdysvallat mukaan ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1917, Ford ilmoittautui vapaaehtoisena laivastoon. Huonon näön takia hänet kuitenkin hylättiin ja sota loppui pian.

Hän sai pian uuden tilaisuuden osoittaa miehisyytensä. Kesällä 1921 Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA ja sen poliittinen käsi Sinn Fein kävivät kiivasta sotaansa brittejä vastaan. Ford, tuolloin ja 30 elokuvan ohjaaja, matkusti Irlantiin auttamaan maanmiehiään. Häntä ei hetkauttanut jättää nuorta vaimoaan ja heidän poikavauvaansa Patrickia (kuinkas muuten), kun sota kutsui.

Jälkikäteen ajateltuna Fordin ilmeisen äkkinäinen päähänpisto lähteä vanhalle mantereelle vaikuttaa huonosti harkitulta. Kun jo tunnettu, Yhdysvaltain passia kantava elokuvaohjaaja saapuu sukunsa kotikylään taistelutahtoa uhkuen, kummoisetko mahdollisuudet hänellä on päästä mukaan etulinjaan? Fordin matka oli selvä kannanotto Irlannin ja IRA:n puolesta, mutta kun hän palasi seikkailustaan kotiin, jossa hän asemaansa nojaten olisi voinut hankkia rahaa ja tunnettavuutta kansansa asian puolesta, hän pysyi hiljaa. Fordin uraa tutkineen Andrew Sinclairin mukaan Ford saattoi yhä toisinaan antaa avustusta IRA:lle, mutta ei halunnut puhua asiasta, ei edes vaimolleen, joka oli poikansa kanssa joutunut taloudelliseen ahdinkoon perheenpään ollessa poissa. (3) Asia, jota ei ollut syytä kerrata sotajuttujen yhteydessä. Irlantilaisperinteen mukaisesti poliittisia näkemyksiä ei ollut syytä julkisesti esitellä.

Vakiinnuttamisen aika

Palattuaan Irlannista Ford havainnoi meren takaa brittiviranomaisten myöntävän vuonna 1922 maalle itsenäisyyden ja hänen maanmiestensä luisuvan sisäiseen väkivaltaiseen kädenvääntöön Irlannin tulevaisuudesta. Vastakkain olivat IRA ja Michael Collinsin tapaiset poliitikot, jotka rauhan vuoksi olivat hyväksyneet saaren jaon Pohjois-Irlantiin ja Irlannin tasavaltaan. Fordin oli nyt kuitenkin saatava elämänsä järjestykseen.

Lähtiessään Irlantiin Fordilla oli voimassaoleva sopimus Fox Film Corporationin kanssa ja, ansaitakseen rahaa perheelleen, hän palasi samaan yhtiöön ohjaamaan tasaisia melodraamoja ja komedioita. Esimerkiksi vuonna 1925 hän ohjasi kuusi elokuvaa, joista jopa hänen pojanpoikansa Dan Ford toteaa, että niiden ainut tarkoitus oli tehdä rahaa. (4) Fordin rutiinityöt kuvaavat tehokkaasti 1920-luvun Hollywoodia, jossa järjestäytynyt elokuvanteko massayleisöille oli vakiinnuttanut asemansa. Aikakausi oli filmikaupungissa myös poliittisesti stabiilia, sillä varsinaisesti 1930-luvulla alkanut poliittinen jako erityisesti suhteessa Neuvostoliittoon ei vielä näkynyt. Luonnollisesti tiukka käsikirjoitussensuuri ja tuolloiset valkokankaan tiukat moraalikoodit poistivat myös kohtauksista poliittiset vivahteet. Fordille tämä tilanne sopi, sillä hänellä oli mielestään erinomainen motiivi töilleen, raha.

Hyvät tienestit lamasta huolimatta

Vuonna 1929 alkoi Yhdysvaltain historian pisin ja vaikein lama-aika. Miljoonat ihmiset olivat vailla työtä ja elanto hankittiin sieltä, mistä se vain saatiin. Fordilla ei kuitenkaan ollut välittömiä rahahuolia, sillä hän oli edelleen tuottelias ohjaaja, jonka ainut vaikutin näytti olevan nopea rahansaanti. Ford oli 1930-luvun alussa matkustanut pitkälle matkalle Kaukoitään ja oli sieltä tullessaan yhtä persaukinen kuin Irlannin-matkansa jälkeen. Kovan rutiininsa ja kohti loistokkuutta kulkevan ammattitaitonsa vuoksi hänestä tuli jälleen varakas vuoteen 1933 mennessä, joka oli laman tiukin vuosi.

John Ford alkoi nyt osoittaa, mihin joukkoon halusi kuulua. Vuoden 1933 keväällä hän osti vaimolleen Rolls-Roycen. Samaan aikaan monet hänen ystävistään Hollywoodissa olivat kääntyneet vasemmalle lama-ajan kovien kokemusten ja uuden Neuvostoliiton valtion näennäisen menestystarinan innoittamina. Pojanpoika Dan Fordin mukaan hänen isoisänsä saattoi olla perusluonteeltaan liberaali, mutta perheen kasvanut elintaso ja ohjaajan halu tulla filmikaupungissa sosiaalisesti kelvoksi ajoivat häntä kohti poliittista oikeistoa. (5) Fordin mieltymys sota- ja lännenelokuviin edusti myös hänen haluaan kuvata yhteiskunnallista järjestystä.

Pula-aika oli tärkeä vedenjakaja Fordin poliittisessa ajattelussa, sillä hän näki tarkoituksenmukaisempana nauttia saavuttamastaan asemasta kuin mennä mukaan idealistisiin projekteihin, joihin hänen vasemmistotuttavansa, esimerkiksi käsikirjoittaja Dudley Nichols, häntä pyysivät. Jo Irlannin-kokemustensa ja ehkä osin verenperintönsä vuoksi Ford ei halunnut ottaa päivänpolitiikkaan näkyvästi kantaa.

Espanjan sisällissota

Vuonna 1936 Espanjassa puhkesi verinen sisällissota tasavaltalaisista ja kommunisteista koostuvien lojalistien ja katolisen kirkon sekä armeijan tukemien francolaisten välillä. Lojalistit saivat tukensa läntisen maailman varakkailta liberaaleilta sekä Neuvostoliitolta, Francisco Franco keräsi kolehtia fasistikollegoiltaan Saksasta ja Italiasta.

Yhdysvalloissa sotaa seurattiin suurella mielenkiinnolla, sillä vastakkain näyttivät olevan sosialismi ja fasismi. Suuren laman ohella Espanjan kriisi toimi vedenjakajana, kun amerikkalaiset alkoivat yhä selvemmin jakaantua vasemmistoon ja oikeistoon. Sodan aikana lojalistit saivat yhdysvaltalaisissa keskustelukerhoissa myönteisemmän sädekehän, sillä vielä tuolloin länsimaisten intellektuellien myötätunto Stalinia kohtaan oli hyvinkin suurta. Hirmuteot pysyivät vielä piilossa. Esimerkiksi kovana antikommunistina mainetta niittänyt Richard Nixon totesi muistelmissaan kannattaneensa tasavaltalaisia. (6)

Kirjailija Ernest Hemingwaylla on tunnetusti ollut suuret sympatiat sodan tasavaltalaisosapuolta kohtaan. Ford tapasi Hemingwayn Hollywoodissa heinäkuussa 1937 ja avasi kukkaronsa nyörit kirjailijan suostuttelun jälkeen. Tavallaan tämä oli luonnollista, sillä fasistista sotilaskomentoa vastaan taistelevissa sosialisteissa oli hyvin paljon samaa kuin brittien ylivaltaa halveksivissa irlantilaisissa. Selvästi fasismi koettiin suurempana uhkana kuin kommunismi. Tässä yhteydessä Ford teki selvän eron yhteiskunnallisen järjestyksen ja totalitaarisen sotilashallinnon välillä.

Sodanaikainen tiedustelija

Fasisminvastustajien pelko kasvoi, mitä lähemmäksi 1930-luvun loppu tuli. Yhdysvaltojen liittyminen toiseen maailmansotaan antoi Fordille mahdollisuuden toteuttaa yksinäisen suden mainettaan avoimen isänmaallisesti ja lisäksi ylläpitää jo legendaariseksi muodostunutta ammattitaitoaan. Päästyään melkein mukaan ensimmäiseen maailmansotaan ja tehtyään ranskalaisen visiitin Irlannin sisällissotaan, toinen maailmansota oli vihdoin konflikti, jossa Ford sai temmeltää mielin määrin ja maan ylimmän sodanjohdon suostumuksella.

Ford palveli kapteenina Yhdysvaltain laivastossa vuodesta 1941 vuoteen 1944 ja hänet ylennettiin myöhemmin amiraaliksi. Fordin valokuvausyksikkö kuvasi miltei kaikki amerikkalaisten tekemät vastaoperaatiot japanilaisia vastaan Tyynellä valtamerellä, mutta Ford oli kameroineen mukana myös Pohjois-Afrikan ja Normandian maihinnousuissa, myös Normandian ensimmäisenä päivänä.

Fordin oli kiittäminen taistelutantereille pääsemisestään CIA:n sodanaikaisen edeltäjän, OSS:n (Office of Strategic Services) legendaarista päällikköä, William Donovania, joka otti Fordin kuvausryhmän suoraan alaisuuteensa. Näin filmiryhmästä tuli Amerikan ylimmän sotilasjohdon virallinen silmä". (7)

Mittavasta filmimateriaalista koostettiin mm. hieno sotadokumentti The Battle of Midway, joka on edelleen eräs lajin klassikoista. Tässä mielessä uransa huipulla olevan Fordin menetys" vuosiksi maailmansodan melskeisiin on täysin kestettävissä. Lisäksi päästyään siviiliin Ford jatkoi välittömästi samasta aihepiiristä ohjaamalla dokumentinomaisen kuvauksen amerikkalaisista torpedoveneistä Tyynellä merellä, They Were Expendable, (1945). Ja toisin kuin Irlannin-matkan osalta, Ford oli avoimen ylpeä osallistumisestaan maansa sotaponnistuksiin: hänen sotilasarvonsa oli mukana elokuvan alkuteksteissä. Toisin kuin John Waynen, joka oli sodan alussa päättänyt jäädä kotirintaman tueksi tehtailemaan sotaelokuvia.

Fordin kursailematon asenne hylätä uransa ja tuottaa autenttista kuvamateriaalia sodasta herätti kunnioitusta filmialan ammattipiireissä, joten kun seuraava tosipaikka tuli, Ford halusi jälleen mukaan. Tosin ensin hän joutui mukaan sisäpolitiikkaan.

Kotikommunismia vastaan

1940-luvun lopulla Ford ohjasi kuuluisan ratsuväkitrilogiansa – Fort Apache (1948), She Wore A Yellow Ribbon (1949), Rio Grande (1950) – joka selkeästi ihannoi USA:n sotilasperinteitä maan oikeiston silmin. Kun sotamiehet palaavat rintamalta, he ovat yleensä joko vakaumuksellisia pasifisteja tai maan lippuun sonnustautuneita patriootteja. Ford kuului ilman muuta jälkimmäiseen porukkaan ja on luultavaa, ettei tätä kolmen westernin sarjaa olisi syntynyt ilman toisen maailmansodan vahvistamaa tähtilipun kuvaa Fordin mielessä.

Fordin individualistista luonnetta sotaponnistelujen virallisen kuvaajan asema ei kuitenkaan vienyt mennessään. Kun kongressin edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea, HUAC (the House Un-American Activities Committee), ulotti toimintansa Hollywoodiin, Ford oli heti sitä vastaan. Ohjaajien killan vaikutusvaltaisena jäsenenä hän lähetti komitealle sähkeen kehottaen tätä pitämään mielessä amerikkalaisen demokratian periaatteet:

"Making motion pictures is our business. Our homes and our families are in Hollywood. We are proud to belong to this industry. Now our industry is faced with a congressional investigation. We recognize the right of Congress to investigate, but we firmly believe that an American citizen should not have his reputation attacked by anyone without the rights which we believe it was the intent of the Constitution to give…If there are traitors in Hollywood, or anywhere else, let the Federal Bureau of Investigation point them out. Let the Attorney General bring them before the courts. But as citizens, let them have a fair trial, protected by the guarantees of the Constitution." (8)

Sähkeen muina allekirjoittajina olivat mm. ohjaajakollegat William Wyler ja John Huston. Kyseessä oli selväsanainen kannanotto HUAC:n noitavainotyyppistä toimintaa vastaan, mutta sähkeen sävy oli silti hyvin varovainen. Siinä ilmoitetaan täysi luottamus antikommunismin elämäntehtäväkseen ottaneen J. Edgar Hooverin johtaman FBI:n kykyyn toimia asiassa, seikka, joka takuulla vaikutti Hooverin päätökseen olla jatkamatta tutkimuksiaan ko. ohjaajien suuntaan. Seuraavana vuonna aloitettu ratsuväkitrilogia osoitti edelleen, että Ford oli isänmaallinen mies.

Korea ja kansainväliset kommunistit

Fordin toisen maailmansodan aikaiset saavutukset elokuvapropagandan alalla olivat Yhdysvaltain armeijalla hyvin muistissa, kun se kenraali Douglas MacArthurin johdolla pyysi Fordia filmaamaan sotadokumentin vuonna 1950 puhjenneesta Korean sodasta. Ohjaaja oli ilmeisen otettu suuren kenraalin mielenkiinnosta ja suostui auliisti, semminkin, kun hän oli John Waynen kanssa seurannut konfliktia suurella sinivalkopunaisella mielenkiinnolla. (9) Miesten kasvava oikeistolaisuus alkoi olla käsinkosketeltavaa globaalin kommunismin lisääntyvän uhan ja oman turvatun taloudellisen aseman ansiosta.

Korean sodasta syntynyt dokumentti This Is Korea (1950) oli otteeltaan samanlainen kuin The Battle of Midway. Kertojan ääni kuvasi taustalla, miten taistelussa oltiin oikean asian puolesta, mutta kaupallisesti elokuva ei menestynyt. Aivan kuin kuohuvan 1960-luvun kaikuja olisi ollut jo ilmassa. Korean jälkeen Ford kuitenkin sai vihdoin kauan kaipaamansa amiraalin natsat ja hän jäi virallisesti eläkkeelle Yhdysvaltain laivastosta: Admiral John Ford, Retired".

Näihin aikoihin, Vietnamin konfliktin jo alkaessa, Ford sai arvokkaan opetuksen, mitä voi tapahtua, jos yrittää liikaa glorifioida kansalaisten keskuudessa ei-toivottua sotaa: yleisö alkaa karttaa elokuvateattereita. Yhteiskunta oli muuttumassa eikä ikääntyvä Ford ollut sitä odottanut.

1960-luvulla konservatiivinen saareke

Korean sodan jälkeen Ford ei enää varsinaisesti palannut sotatantereille, vaikka osallistuikin vielä 1960-luvun lopulla parin Vietnamin sodasta kertovan dokumenttielokuvan tekoon, yli 70-vuotiaana.

Ford ei tuolloin enää näyttänyt tuntevan omakseen amerikkalaisen yhteiskunnan yleisimpiä tuntoja, niitä, joita hän elokuvia suunnitellessaan oli aikoinaan miettinyt hyvinkin tarkkaan ja nimenomaan kaupallisessa mielessä. Sosiaalisen ilmapiirin vapautuessa Ford puolestaan äänesti republikaaneja, Sinclairin mukaan ensimmäistä kertaa. Näin tapahtui vuonna 1964, kun kyseessä oli vielä ultrakonservatiivisin republikaanien ehdokkaaksi päässyt henkilö 1900-luvulla, Barry Goldwater. Silti Ford piti tätä parempana maan johtoon kuin demokraattien Lyndon Johnsonia, joka aikoinaan senaatin enemmistöjohtajana oli myynyt itsensä poliittiselle kaupankäynnille. (10) Ennen kuolemaansa 78-vuotiaana vuonna 1973 Ford ehti äänestää vielä kaksi kertaa republikaani Richard Nixonia.

Ikääntyessään Fordin suhtautuminen politiikkaan alkoi muistuttaa yhä enemmän hänen kaverinsa John Waynen asenteita. Molemmat joutuivat liberaalien ja nuorison silmätikuiksi eivätkä suostuneet ymmärtämään tuolloin muodikasta asennetta pitää historiaa ja perinteitä aikansa eläneinä. Ford kieltäytyi muuttamasta näkemyksiään, vaikka yhteiskunta ympärillä teki niin. Toisin kuin Wayne, Ford ei kuitenkaan mainostanut omaa oikeistolaisuuttaan yhtä äänekkäästi ja siksi Waynen kovapintaiset puheet ovatkin nykyään ihmisille tutumpia.

Kun Nixon totesi Fordista myöntäessään tälle presidentin vapaudenmitalin:

"In his life and work, John Ford represents the best in American films and the best in America." (11)

Hyvin moni voi huoletta yhtyä ainakin tekstin alkuosaan. Virkkeen loppu onkin sitten jo toinen juttu.

Viitteet

1. Ford ohjasi uransa aikana kaikkiaan 136 elokuvaa ja voitti parhaan ohjaajan Oscarin kuusi kertaa, neljä niistä pitkän elokuvan ohjaajana – The Informer (1935), The Grapes of Wrath (1940), How Green Was My Valley (1941), The Quiet Man (1952) – sekä kaksi kahdesta sotadokumentista – The Battle of Midway (1942), December 7th (1943) – siis joka vuosi vuosien 1940 ja 1943 välillä. [takaisin]

2. Sinclair, Andrew: John Ford. A Biography, s. 3. Lorrimer Publishing. London, 1984. [takaisin]

3. Ibid., s. 32. [takaisin]

4. Ford, Dan: The Unquiet Man. The Life of John Ford, s. 34. William Kimber. London, 1982. [takaisin]

5. Ibid., s. 71. [takaisin]

6. Nixon, Richard: RN. The Memoirs of Richard Nixon, s. 45. Touchstone. New York, 1990. Nixon kirjoittaa, että hänen tasavaltalaissympatiansa johtuivat tuolloin nimenomaan amerikkalaislehdistön positiivisesta kirjoittelusta. [takaisin]

7. Anderson, Lindsay: John Ford, s. 72. VAPK-kustannus. Helsinki, 1990. [takaisin]

8. Sähkeen teksti lainattu teoksesta Ford 1982, s. 226. [takaisin]

9. Fordin pojanpojan mukaan ohjaaja oli ensin suhtautunut varauksella MacArthurin kiinnostukseen, mutta kun tämä kehui Fordin ratsuväkielokuvia ja sanoi niiden olevan elokuvahistorian merkkiteoksia, Ford oli tästä hyvin mielissään. Ford 1982, s. 235. [takaisin]

10. Sinclair 1984, s. 210. [takaisin]

11. Puheen teksti lainattu teoksesta Sinclair 1984, s. 211. [takaisin]