Wider Screen 1-2 / 99 - Pääkirjoitus

- Pääkirjoitus -

Paksu pähkinä purtavaksi

Kouluopetuksessa on vasta 1990-luvulla alettu kiinnittämään huomiota mediaopetuksen yleissivistävään merkitykseen. Tämä tapahtuu melkoisessa jälkijunassa aikana, jolloin audiovisuaaliset mielikuvat ovat tulleet melkeinpä todellisimmiksi kuin itse todellisuus konsanaan tai jolloin on olemassa vain vähäinen ero suklaapatukoiden ja poliittisten puolueiden mainostamisen välillä. Opetusministeriö on muutaman vuoden ajan korostanut toimintaohjelmassaan mediateknologian tuntemusta ja sen käyttöön tähtäävää opetusta. Suhteellisen vähälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet mediakasvatuksellinen näkökulma, median sisällön analysoinnin opettaminen sekä eri tuotantoprosessien erittely.

Häkellyttävän monet pitävät vielä nykyäänkin tiedotusvälineitä "jumalallisina" totuuden torvina. Näin ollen mediakasvatuksen kannalta olisi jo alkumetreillä tehtävä selväksi se raja-alueiden häilyvyys ns. todellisuuden ja representaation välillä. Sitä nyrkkisääntöä ei saa missään vaiheessa unohtaa, että esimerkiksi parhaimmankin dokumenttifilmin kohdalla on aina jossain määrin kyse tulkinnasta. Kamera vaatii näkökulman, oli kuvaajan pyrkimys sitten kuinka rehellinen ja objektiivinen hyvänsä. Media on eri ilmenemismuodoissaan ristiriitainen kokonaisuus erilaisia symboli- ja merkkijärjestelmiä, joita täytyy aktiivisesti lukea ja tulkita, sillä ne eivät ole epäproblemaattisia tai suoria ulkoisen todellisuuden peilejä. Ne ovat tuotettuja ja siis aktiivisesti rakentavat tai esittävät todellisuutta ennemminkin kuin siirtävät sitä "tuotteisiinsa" tai, kuluneen käsitteen mukaan, heijastavat sitä.

Nykyihminen (teollistuneissa maissa) viettää valveillaoloajastaan huomattavan osan median vaikutuksille alttiina, joten jo ja etenkin peruskoulussa tulisi huomioida yleissivistävä mediakasvatuksellinen opetus. Mutta tämä on myös resurssikysymys, joka herättää taasen kysymyksen opetuksen tasa-arvosta: onko jokaisella oppilaalla yhtäläiset mahdollisuudet perehtyä laaja-alaiseen ja kompleksiseen aihepiiriin. Painopiste mediaopetuksessa lienee paljolti myös opettajan oman mielenkiinnon, asiantuntemuksen, asenteiden ja ennakkoluulojen varassa.

Mediakasvatusta on perinteisesti muotoiltu siten, että mediakulttuuria tulisi yksilö- ja yhteisötaholla kehittää joidenkin ennalta annettujen, enemmän tai vähemmän selkeiden tavoitteiden mukaisesti. Ne eivät kuitenkaan kohtaa "elävän elämän" mediakulttuuria, koska ne sidotaan jäykän rationaalisiin päämääriin. Sitä paitsi yksittäisen mediakuluttajan aktiivisten valinnanmahdollisuuksien – ja myös vaikutusmahdollisuuksien – radikaalisti kasvanut kirjo on viimeistään ulosmitannut tällaiset pyrkimykset.

Jos nuoria halutaan kasvattaa kriittisiksi ja valikoiviksi vastaanottajiksi – minkä taustalla on valmiiksi annettu poliittis-ideologinen, "mediaperverssi" ja passivoiva ihannekuva objektiivisesta viestinnästä, joka eettisesti ja esteettisesti korkeatasoista ja joka pitää sisällään ylhäältä saneltua arvottamista ja vaikuttamista ei-aktiivisen vastaanottajan "väärien" kulutustottumusten muuttamiseksi. Jos tavoitteena on kriittisen katsojan tai kokijan kasvattaminen, ollaan samalla myös sen kysymyksen edessä, että minkä seikkojen suhteen tulisi olla kriittinen – esimerkiksi tiedotusvälineiden käyttämien manipulointikeinojen tai opetuksessa käytettyjen tai mainonnassa käytettyjen. Tällaisessa kriittisyydessä ei ole edes mitään arvoa, sillä manipulaatio on kiinteä osa mediaa, vaikkapa vain viattoman huomion herättämisen kautta. Ja jos kasvatustavoitteena on pelkästään kriittisen mediasuhteen herättäminen, sitä voidaan pitää jo tiedeuskon opettamisena. Yhtä tärkeää on painottaa omaksumista, tulkintaa sekä myös elämyksellisyyttä ja kokemista. On valitettavaa, jos nykyisessä ekonomien, poliitikkojen ja analyytikkojen sanelemassa, urakehitysten, pörssikurssien, tavarakulutuksen ja rahanpalvonnan dominoimassa maailmanjärjestyksessä unohdetaan tunneperäinen kokeminen, joka on yhtä tärkeä osa ihmisyyttä kuin älyllinenkin.

Nykyinen tietoyhteiskunnalla hehkuttaminen jättää kylmäksi. On suorastaan järkyttävää, miten sitä sokeasti mitataan kännyköiden, internet-liittymien ja tietokoneitten määrässä. Tekninen toteutuminen on vain kolikon toinen puoli. Ja sinuiksi ei olla kunnolla tultu edes perinteisemmän median, kuten television tai elokuvan, kanssa. Akateemisessakin maailmassa populaarikulttuurin tutkiminen on vasta tällä vuosikymmenellä alkanut saada sille kuuluvaa arvoa, mutta edelleenkin löytyy monia, jotka eivät halua ymmärtää miksi "kaiken maailman turhapuroja" tulisi tutkia.

Jokin vuosi sitten näytti siltä, että mediaa ei enää pidetä niin kärkkäästi vanhojen kankeiden profetioiden mukaan minuuden tai mielenterveyden uhkana. Internetin ja tietokonepelien lieveilmiöiden innoittama polemiikki on kuitenkin merkinnyt taantumista henkiselle keskiajalle, mikä on edesauttanut perinteisen vähämielisen ja lyhytnäköisen kielletään kaikki –mentaliteetin syntymistä. Ja äänessä ovat tavan mukaan eniten olleet asioihin perehtymättömät mutta omaan moraaliuskonsa oikeutukseen luottavat koko kansan mielenterveyden vaalijat. Tällaiset ihmiset saivat aikoinaan aikaiseksi myös Suomen surullisenkuuluisan videolain, joka oli susi jo ennen syntymistään. Poliitikkojen päätäntävallan eristäminen kaikesta mediasisältöön liittyvästä olisi sinänsä huima edistysaskel, mutta sitä ei nyt tässä yhteydessä ruveta puimaan.

Kouluopetuksessa on paradoksaalista puhua opettajan ja oppilaan tasa-arvoisuudesta mediaopetuksessa. Koulujen opetustyössähän on aina institutionaalinen yhteys, jonka asema on laissa turvattu ja joka edellyttää määrättyä aikuinen–lapsi-suhdetta. Sen sijaan pitäisi puhua keskustelusta ja yhdessä oppimisesta: oppiminenhan on ajaton projekti ja parhaat opettajat ovat niitä, jotka paitsi opettavat niin oppivat sekä oppilailta että heidän kanssaan. Mediaopetusta voidaan laajentaa myös yhdessä muun viestinnän opetuksen kanssa, sillä itseilmaisua, luovuutta tai avointa mielipiteen esittämistä on kenenkään vaikea harjoitella liikaa missään elämänsä vaiheessa.

Ensisijaisesti mediaopetusta tulisi toteuttaa huomioimalla oppilaiden omat tavoitteet ja edut – niin että siinä olisi mieltä ennen kaikkea oppilaalle itselleen, eikä jollekin "suunnittelulautakunnalle". Koulujen penkkejä kuluttaa tällä hetkellä ensimmäinen todellinen multimediasukupolvi, jolle toivottavasti kyetään tarjoamaan sitä, mitä se tarvitsee.

sisällys esittelyt