Nuorna vitsa väännettävä

Professori Kaino Hellämielenä

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole löytää uusia ja mullistavia teorioita mediakasvatukseen liittyen, vaan tuoda esille ajatuksia ja kokemuksia, jotka pohjautuvat käytännön opetustyöhön. Turhan vakava ja tieteellinen tarkastelu ei välttämättä palvele itse aihetta, varsinkaan silloin kun painotus on sanalla käytäntö. Mediakasvatuksesta ja sen tarpeellisuudesta puhutaan paljon, mutta käytännössä on tehty hyvin vähän sen tosiasian eteen, että tälläkin hetkellä suomalainen koulutusyhteiskunta yhä kasvattaa medialukutaidotonta sukupolvea.

Sain itse mahdollisuuden toteuttaa mediakasvatustyötä turkulaisessa ala-asteen koulussa eli ottaa professori Kaino Hellämielen roolin Aku Ankan johtamassa peruskoulujärjestelmässä. Vaikka opettajistolle aihe oli koko lailla vieras, ei opetussuunnitelmaan kuulumattoman mediakasvatuskurssin sisällyttäminen normaaliin koulutyöohjelmaan tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Päinvastoin koulun kuudensien luokkien opettajat, joiden luokille kurssi toteutettiin, ilmaisivat selkeän tyytyväisyyden ohjelmaan, joka rikkoi tavallisen koulutyörutiinin.

Ennen mediakasvatuskurssin toteuttamista tutustuin sen hetkiseen (kevään 1997) oppikirjamateriaaliin, jonka tarkoitus oli (ja on yhä edelleen) tarjota peruskoulunomaisen yleissivistyksen 12-vuotiaille varhaisteineille. Ilmeisesti opetussuunnitelmien laatijoiden mielestä Seitsemän veljestä ja Kalevala ovat yhä voittamattomia sivistyksen ohjenyöriä, joiden avulla lapset ja nuoret saadaan ymmärtämään esimerkiksi sitä, mitä televisiosta katsovat. En tarkoita tällä sitä, että perinteisen sivistysopetuksen perusteita itsessään pitäisi kritisoida, mutta kun ala-asteen äidinkielen oppikirjassa esimerkiksi oleva elokuvaa käsittelevä lukukokonaisuus on sijoitettu osioon "käsitellään toukokuun lopussa, jos muusta opetusohjelmasta aikaa jää", niin varsinaisesta mediakasvatuksesta tuskin voidaan suomalaisessa peruskoulussa puhua. Kirjan roolia opetuksen ja sivistyksen peruspilarina ei tulisi koskaan kyseenalaistaa, mutta kirjaa tukevien ja täydentävien tekijöiden huomiotta jättäminen opetuksessa aikana, jolloin ihmiset kuluttavat vuorokaudessa valveillaoloajastaan yhä huomattavamman osan sähköisen tiedonvälityksen parissa, luo väistämättömiä ongelmia.

Media, joka jo monikkomuotoisena sanana antaa ymmärtää, pitää sisällään paljon muutakin kuin elokuvan. Elokuva, televisio, radio, internet, lehdet ja kirjat ovat kaikki mediumeja (yksikköjä), jotka yhdessä muodostavat käsitteen media (monikko). Mediakasvatus tai –opetus on siis ymmärrettävissä näiden eri mediumien tarkasteluna ja oppimisena. Hassultahan se kuulostaa, että televisiota pitäisi oppia katsomaan. Kaikkihan osaavat katsoa näköradiota vai osaavatko. Ilkeämielisesti sipaistuna ihmisten näköradion katsomistaitoa voisi pitää vähintäänkin ala-arvoisena, jos mittarina toimii televisiokanavien ohjelmatarjonta. Televisiokanavillahan näytetään sitä, mitä ihmiset haluavat katsoa ja ihmiset katsovat, mitä ovat oppineet katsomaan.

Minunkin isoäitini katsoi aikanaan Kauniita ja rohkeita ja piti minua lapsellisena ja vastuuttomana, kun halusin oppia ja löytää mahdollisen tulevaisuuteni televisiosta tai vastaavasta. "Ei poika tuommoisista hömpsötyksistä miksikään tule. Hyvä sisälukutaito se olla pitää.", tapasi isoäitini sanoa jotain tuon suuntaista. Näin jälkikäteen ajateltuna isoäitini oli varsin oikeassa ainakin siinä, että ilman sisälukutaitoa ei pitkälle päästä vielä nykyaikanakaan. Lukutaito ja ennen kaikkea luetun ymmärtämisen taito on avain lähes kaikelle oppimiselle. Teksti on vain nykypäivänä muuttunut sitten isoäitini aikojen. Kirjainten rinnalle on tullut kuvia, värejä, symboleita, säveliä, koodeja, bittejä ja niin edelleen ja kaikki tämä tuodaan ihmisten eteen yhä kiihtyvämmällä vauhdilla, joka pistäisi todennäköisesti Elias Lönnrotinkin tukan putkelle.

Lukutaidosta on nykyaikana tullut niin laaja-alaista, että sen hallitseminen vaatii jo huomattavan paljon. Eikä pelkkä tekninenkään lukutaito riitä vaan luetun ymmärtäminen ja eri lähteiden yhdistäminen antaa vasta ihmiselle eli vastaanottajalle mahdollisuuden rakentaa kokonaiskäsitys jostain asiasta. Isoäitini aikana oltiin totuttu siihen, että mitä lehdessä lukee, se on totta. Nykyaikana tämän totta olevan asian todennäköisesti vastaanottaa jostain muualta kuin lehdestä tai sitten sen vastaanottaa monesta lähteestä, niin televisiosta kuvan ja äänen avulla, radiosta äänen avulla, lehdestä tekstin avulla kuin internetistä kuvan, äänen, tekstin ja mahdollisten lukuisten asiaa täydentävien hyperlinkkien avulla. Tässä näkö- ja tarkastelukulmien viidakossa totuudella on monet kasvot ja objektiivisia kasvoja on mahdotonta löytää. Lausahdus, "Totuutta ei ole olemassa.", kuulostaa lohduttomuudessaan valitettavankin todelta. Totuuden voi kuitenkin jokainen vastaanottaja yrittää itse rakentaa yhdistämällä eri lähteitä ja tekemällä valintoja. Tämän prosessin onnistunut suorittaminen vaatii meiltä kaikilta paljon oppimista ja tuota oppimista kutsuisin mediakasvatukseksi.

Kun oppilaat koulussa katsovat televisiosta koulu-tv:n ohjelmia, opetusvideoita tai elokuvia tai opettelevat tietokoneella tekstinkäsittelyä ja Quaken peluuta, ei kysymyksessä ole mediakasvatuksellinen opetus, vaan jotakin oppiainetta täydentävä ja havainnollistava sekä kaivattu "hauki on kala" opetusrutiineista poikkeava piristys niin oppilaille kuin opettajallekin. Mediakasvatus on jotain aivan muuta.

Mediakasvatus on vastaanottamista. Jotakin luetaan, katsotaan tai kuunnellaan ja vastaanotettu materiaali analysoidaan yhdessä eli siitä keskustellaan sekä vaihdetaan ajatuksia, jotta pystyttäisiin rakentamaan kokonaisvaltainen kuva siitä, mitä on vastaanotettu. Ajatus on teoreettisen kaunis, joka ainakin minun kokemukseni mukaan karahtaa karille käytännössä alta aikayksikön. Peruskoulun opetusjärjestelmähän kun tunnetusti tappaa luovuuden jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Suomalainen peruskouluoppilas osaa kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta ei keskustella. Tekninen osa mediakasvatuksen prosessista kyetään ehkä suorittamaan, mutta analysointi jää tekemättä, kun vastaanottajat eivät osaa keskustella, koska se vaatii luovuutta ja itsenäistä ajattelua, mikä ei ole (ollut) sallittua.

Oppia ikä kaikki

Ennen kuin aloin käytännössä toteuttaa suunnittelemaani mediakasvatuskurssia, tein oppilaille, joita oli 37, kyselyn heidän mediatottumuksistaan. Kyselyssä pyrin selvittämään esimerkiksi seuraavia asioita: mitä nuoret katsovat televisiosta, minkälaisia elokuvia ja kuinka paljon he katsovat, mitä kaksitoistavuotiaana kuunnellaan radiosta, jne. Kyselylomakkeen avulla saatu aineisto kyseessä olevan oppilasryhmän kiinnostuksen kohteista ja mieltymyksistä, ohjasi itse toteutettavaa kurssia. Miksi näin?

On tietysti tärkeää opettaa oppilaille elokuvaa käsiteltäessä, että elokuvan syntymänä pidetään Lumiére-veljesten ensimmäistä elävän kuvan esitystä. Mutta se on historiallista stilistiikkaa, jolla ei varsinaisesti ole tekemistä mediakasvatuksen kanssa, muuten kuin taustatiedon ja ymmärryksen rakentajana, jona sitä ei tietystikään voida väheksyä. Mediakasvatuksen kannalta tärkeimpänä pidän sitä, että nuorten kanssa katsoo yhdessä jonkin heitä kiinnostavan elokuvan ja katsomisen jälkeen käy heidän kanssaan keskustelua siitä mitä on vastaanotettu eli harrastetaan analysointia.

Tietysti tällaisen tausta-aineiston kerääminen ja ennen kaikkea yhteen koostaminen on työlästä, mutta se on ainoa keino tehdä toteutettavasta kurssista myös oppilaita kiinnostavan. Kurssin onnistumisen kannalta tärkeintä on se, että oppilaat suhtautuvat siihen myönteisesti. Toisaalta huolellisesti tehdyllä kyselylomakkeella tulee samalla kerättyä mielenkiintoista ja yllättävääkin aineistoa 12–13-vuotiaiden median kulutustottumuksista. Kysymyslomaketta tehtäessä tulee myös muistaa muotoilla kysymykset sillä lailla avoimiksi, ettei niillä tarkoitetusti ohjaile oppilaiden vastauksia.

Kyselylomakkeen perusteella oppilaat suhtautuivat myönteisesti mediakasvatuskurssiin. Pojat olivat karvan verran myönteisempiä kuin tytöt, mikä selittynee poikien yleisolettamuksellisesti suuremmalla mielenkiinnolla tavallisuudesta poikkeavampaan ja läksyttömämpään koulutyöhön. Lähtökohta oli siis oppilasmyönteinen, joten usko kurssin onnistumiselle oli perustellusti suuri.

Koska oppilasryhmä oli pieni, vain 37 oppilasta, kyselylomakkeen antamaa aineistoa ei voinut yleistäen ajatella koko ikäryhmää koskevaksi, mutta tiettyjä suuntia se varmasti antaa ymmärtää. Tämän artikkelin yhteydessä en sen tarkemmin kuitenkaan lähde erittelemään niitä median kulutustottumuksia, joita kysely oppilasryhmästä toi esille. Ne esimerkit, jotka seuraavaksi tuon esille, ovat tässä yhteydessä riittäviä.

Taustoitettuani oppilaiden mediamieltymykset ja perustiedot mediasta, lähdin toteuttamaan kurssia. Kurssiin käytettävää aikaa oli kuitenkin rajallisesti ja aiheen laajuuden huomioon ottaen täysin riittämättömästi, joten suurempiin innovatiivisempiin oppitunteihin ei käytännössä ollut mahdollisuutta. Jaoin kurssin seitsemään osaan (oppituntiin), joista ensimmäisessä osassa käsiteltiin mediaa yleensä. Seuraavista osioista kukin käsitteli yhtä aihepiiriä: televisio, elokuva, radio ja musiikki sekä lehdet ja internet. Äidinkielen kanssa yhdistetyssä osiossa kävin oppilaiden kanssa elokuvissa ja he saivat tehtäväkseen kirjoittaa näkemästään elokuvasta arvosteluaineen. Viimeinen osio käsitti yhteenvedon kurssista sekä "koeluontoisen" kyselyn.

Televisiota ja musiikkia käsitelleet oppitunnit osoittautuivat oppilaiden keskuudessa innostuneimmiksi. Mikä selittynee sillä, että oppilaat käyttivät eniten vapaa-aikaansa näiden mediumien parissa. Kysely paljasti, että oppilaat katsoivat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivittäin ja heidän musiikin kuuntelu niin radiosta kuin tallenteilta oli myös päivittäistä.

Televisiosta puhuttaessa keskustelin oppilaiden kanssa mm. siitä miksi Isojen poikien leikit ja Melrose Place olivat heidän keskuudessaan seuratuimmat tv-sarjat. Oppilaslähtöisessä keskustelussa kävi ilmi, että huumorin arkisuus ja ohjelman lähetysaika (keväällä 1997 myöhempi iltapäivä) oli Isojen poikien leikit –sarjan suosion taustalla. Nuorten ohjelmana pidetty arki-iltapäivisin lähetettävä Jyrki ei taas osoittautunut mitenkään erityisen suosituksi oppilaiden keskuudessa. Jyrkin lähetysaika oli ilmeisen aikainen ja ohjelman sekavuus ei kiehtonut oppilaita, muutoin kuin niissä tapauksissa, joissa esiteltiin tai käsiteltiin mm. heidän suosikkibändejään. Melrose Placen suosio selittyi sillä, että 12-vuotiaat haluavat jo seurata ns. nuorta aikuista viihdettä, mikä erottaa heidät nuoremmistaan.

Musiikkia nuoret kuuntelivat eniten radiosta ja kirkkaasti suosituin asema oli Kiss FM. Uutuusmusiikki ja vähäinen toimituksellisuus viehättivät nuoria. Vaikka musiikin kategorioiminen nykyaikana on jo lähes mahdotonta, niin suosituinta musiikkia oppilaiden keskuudessa oli ns. tavallinen pop-musiikki ja dance-musiikki (joksi tässä yhteydessä 'tekno' ymmärrettäköön). Musiikin luoma tunne ja tunnelma olivat suurimmat oppilaiden kanssa keskusteluissa esiin tulleet makumieltymysten syyt. Vaikka kaverit ja nuorten lehdet (kuten Suosikki) nousivatkin musiikin kuuntelusta puhuttaessa esille, niin jo monella 12-vuotiaalla tuntui olevan hyvinkin henkilökohtainen suhde musiikkiin. Musiikkia kuunneltiin paljon myös yksin, joskin myös kavereiden kesken. Tämä osaltaan vahvistaa ajatusta musiikista eräänlaisena henkisenä terapeuttina ja myös sosiaalisesti yhdentävänä tekijänä.

Hyvistä ja antoisista lähtökohdista ja hetkistä huolimatta oppitunnit muodostuivat paikoin hiljaisiksi ja jopa painostaviksi. Annetut tehtävät oppilaat suorittivat kiitettävästi, mutta yhteisten ja havainnollistavien keskustelujen synnyttäminen osoittautui lähes mahdottomaksi. Syyn en katso olleen oppilaissa tai edes heidän iässään, sillä olen törmännyt samaan keskustelukyvyttömyyteen myös vanhempien opetettavien keskuudessa toimiessani radiokouluttajana. Syyt ovat niin sanotusti syvemmällä suomalaisessa yhteiskunnassa ja koulutusjärjestelmässä.

Väite koulusta ja oppitunneista luovuutta eliminoivana tilana ja tilanteena sai vastakaikua oppilaiden kotiaineista. Katsottuani oppilaiden kanssa elokuvateatterissa elokuvan Romeo & Julia, annoin oppilaille tehtäväksi kirjoittaa kotiaineena arvostelun nähdystä elokuvasta. Lopputulosta pitäisin jopa hämmästyttävänä – ainakin luokkien opettajat pitivät. Monet oppilaat, joille yleensä ainekirjoitus tuotti ongelmia ja tekstiä ei syntynyt yhtä ainevihkon sivua enempää, kynäilivät arvostelua jopa sivukaupalla. Kodin yksityisessä rauhassa poissa ahdistavasta ja painostavasta luokkailmapiiristä oppilaat löysivät luovuutensa ja itsenäisen ajattelunsa. Monet, jopa hieman häiritsevinä pidetyt, vilkkaat oppilaat osoittivat merkittävää analysointikykyä: tekivät havaintoja ja antoivat perusteltua kritiikkiä näkemästään.

Mielestäni tämä kotiainearvostelu omalla tavallaan toi esille merkille pantavan seikan nykypäivän peruskouluyhteisössä. Yhä suuremmaksi paisutetut luokat, ahtaat tilat, riittämättömät resurssit ja opettajien uudelleenkoulutuksen puute ovat valitettavia perustekijöitä, jotka murentavat luovan ja mielekkään sekä itsenäiseen ajatteluun rohkaisevan oppimisprosessin, mikä näkyy oppilaissa levottomuutena ja tahdottomuutena. Tämä ongelma ei liity pelkästään mediakasvatukseen vaan koko suomalaiseen koulujärjestelmään.

"Saanko minä vitsan sitten kun te ette enää jaksa?"

Mediakasvatuskurssini yhteenvetotunnin jälkeen päädyin tyydyttävään lopputulokseen. Oppilaat olivat oppineet ainakin jotain uutta ja kurssin vetäjä oli oppinut erittäin paljon jotain uutta, mutta mikään tuskin oli muuttunut. Palatakseni vielä Barksin ironiaan tarinassa Nuorna vitsa väännettävä.

Professori Kaino Hellämieli pitää luentoa Akulle tämän kotona:

– "… ja entisajan kasvatusmenetelmät ovat osoittautuneet harvinaisen tehottomiksi. – … joten on välttämätöntä antaa lasten toimia täysin oman päänsä mukaan."

Tässä vaiheessa veljenpojat, Tupu, Hupu ja Lupu, huomaavat Akun tahallisesti professorin nojatuolin alle sijoittamat dynamiittipötköt.

– "Psst! Näettekö saman minkä minä?"
– "Dynamiittipötkyjä, jotka suorastaan kutsuvat."
– "Jospa me…"
– "Tietysti! Me saamme tehdä mitä tahdomme."
– "Pankkiala ei olekaan kivaa. Meistä tulee terroristeja!"

Pum ja professori lentää ilmaan ja päädytään klassiseen loppukuvaan, jossa Aku ja professori viilettävät veljenpoikien perässä.

Aku:
– "Saanko minä vitsan sitten kun te ette enää jaksa?"

Professori Kaino Hellämieli:
– "Totta kai, mutta saatte odottaa kauan vuoroanne. Sellaisille lapsille, jotka tahtovat räjäyttää professori Hellämielen, on teidän kasvatusmenetelmänne sopivin."

Ironiaa tai ei, mutta Barks oli oikeassa myös mediakasvatuksen suhteen jo paljon ennen kuin kukaan edes oli keksinyt mediakasvatusta. Uudet ja vanhat arvot aiheuttavat aina kohdatessaan konfliktin ja syynä siihen ovat liian mustavalkoiset ja yksipuoliset näkökulmat niin uusien kuin vanhojenkin arvojen taholta. Mediakasvatuksesta puhutaan paljon ja aiheen innokkaimpien puolestapuhujien tulisi muistaa se tosiasia, että koulujärjestelmä on suuri ja kankea instituutio, jossa uudistukset tapahtuvat hitaasti ja vaikka opettajat olisivatkin siihen omasta mielestään valmiita, niin uudelleenkoulutuksella tulee olemaan suuri merkitys. Useamman sukupolven ikä- ja kokemuserolla ei ole helppo löytää yhteistä tietä rakentavalle keskustelulle eilisen Melrose Place –jakson analysoimiseksi. Opettajien on löydettävä oppilaidensa maailma, ja niin kauan kun aamunavauksissa soitetaan virsiä, niin sen löytämisen varaan on tehtävä töitä.

Koulun tulee olla kannustava ja mielenkiintoinen, jotta se täyttää yleissivistyksen antavan tehtävänsä. Mediakasvatuksesta tulisi rakentaa oma muita aineita täydentävä oppiaineensa ilman oppikirjaa. Omana oppiaineena mediakasvatus tuskin kuitenkaan toimisi, jollei koko koulujärjestelmää vapautettaisi kahleistaan. Oppilaita tulisi rohkaista jo ensimmäisestä luokasta lähtien luovaan ja itsenäiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Keskustelun ja kokonaisuuksien hahmottamisen tulisi nykyaikana olla luku-, kirjoitus-, laskutaitoon rinnastettavia perustaitoja, joiden avulla ihmisten on mahdollista suoriutua ansiokkaasti koko elämän mittaisesta oppimistaipaleestaan. Uuden ja vanhan on löydettävä oma harmoniansa, muuten meistä jokainen on tavoittelemassa sitä vitsaa omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja puolustamiseksi. Maailma kun on täynnä Aku Ankkoja ja professori Kaino Hellämieliä.