Kimmo Ahonen - Wider Screen 1-2 /1999

Matti Ijäs on pitkän linjan tekijä, joka on monella tavalla jäänyt Suomi-elokuvan väliinputoajaksi. Ijäksen pitkät elokuvat eivät ole vetäneet suuria yleisömassoja teattereihin, eivätkä ole toisaalta nostaneet häntä kriitikoiden kulttihahmoksi. Itseoppineen elokuvantekijän uutukainen Sokkotanssi (1999) on sekin jäänyt katsojaluvuissa kauas kevään suurmenestysten taakse.

Siinä missä Markku Pölönen on korotettu johtavaksi kansalliseksi ohjaajaksi ja Aki Kaurismäki ainoaksi kansainväliseksi auteuriksi, on Ijäs päässyt näyttämään taitoaan etupäässä tv-elokuvissa. Ne ovat saaneet runsaasti positiivista huomiota osakseen, mutta kun tv-elokuvat, olivatpa ne kuinka kunnianhimoisia hyvänsä, ovat edelleenkin "vain" tv-elokuvia, on ohjaajan pitkä tuotanto jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle. Ilmeisesti elokuvantekijät rankataan Suomessa edelleen pitkien elokuvien perusteella.

Keskityn seuraavassa Ijäksen tv-elokuviin Katsastus (1988) ja Lahja (1997), joiden mieskuvan kautta yritän valottaa suomalaisen miehen arkista selviytymistaistelua perinteisten ja nykyaikaisten miesmallien välillä. Millä tavoin niissä käsitellään suomalaista miestä, miehen ja naisen suhdetta sekä miesten välistä ystävyyttä?

Katsastus perustuu Joni Skiftesvikin novelliin, kun taas Lahjan lähtökohtana on alkuperäiskäsikirjoitus. Erilaisista kirjallisista lähtökohdista ja erottavasta kymmenestä vuodesta huolimatta teokset ovat tyylillisesti lähellä toisiaan. Kumpikin käsittelee suomalaisten miesten yrityksiä luovia perinteisten roolien ja uusien miehisyydelle heitettyjen haasteiden välillä.

Ijäksen teoksista kirjoittaminen tuntuu haasteelliselta, suorastaan hankalalta. "Itsestäänselvyyksistä" on vaikea kirjoittaa tavalla, jossa kirjoittaja osoittaisi oppineisuutensa – siitähän esseismissä (valitettavan) usein on kysymys. Ehkä juuri siksi Chaplinistä on vaikeampi kirjoittaa kuin Godardista. En siis aio käyttää naistutkimuksesta miestutkimukseen – usein huonosti pureskeltuna – siirrettyä käsitearsenaalia, vaan pyrin varsin yleisellä tasolla liikkuen tarkastelemaan, millä tavoin nämä teokset kuvaavat ja kommentoivat suomalaista miestä. (1)

Klassiset miehet

Jos Uuno Turhapuro edusti suomalaisen miehen vastaiskua, osoitusta haukutun verkkopaitamiehen piilevästä kapasiteetista, niin millaiseksi voitaisiin sitten luonnehtia Ijäksen elokuvien miestyyppejä? Katsastuksen ja Lahjan miehet ovat syrjäseutujen jokamiehiä, baarin nurkasta parrasvaloihin revittyjä takapihojen Suomen tyyppejä, klassisia miehiä juuri sillä tavoin kuin Kari Hotakainen kuvaa teoksessaan Klassikko (1997):

"Klassiset miehet eivät ole suuria persoonallisuuksia, ainakaan jos heiltä kysytään. He pitävät itseään tavallisina ja luotettavina, he ovat kuin varaosia, joita on aina saatavilla, jotka sopivat kaikkein tavallisimpiin malleihin ja jotka voi ostaa ensimmäiseltä vastaantulevalta huoltoasemalta. Klassiset miehet on repäisty pystymetsästä tai pystybaarista, heistä jokainen on joku niistä seitsemästä veljeksestä tai ainakin jonkun veljeksen tuttu. Jotkut ovat tuntemattomia sotilaita, joiden isät tai isoisät kävivät mielestä lähtemättömän sodan ja jotka käyvät nyt itse veretöntä mutta raakaa sotaansa heittelehtiviä korkoja, maksamatonta asuntoa ja moderneja naisia vastaan." (2)

Kansalliseen identiteettiin näyttää kuuluvan ajatus Suomen miesten erikoisista ja ainutlaatuisista ominaispiirteistä. Ijäksen tummanpuhuvat hahmot vastaavat varmaan suomalaisen miehen käsitystä omasta itsestään. Käsitys suomalaisesta miehestä onkin tietysti kulttuurinen konstruktio, jossa oletettu miehen ideaalityyppi näyttää kestävän isältä pojalle. Mieskuva näyttää paikallistuvan tarkemmin artikuloimattomaan suomalaisuuteen, ajatukseen siitä, että Suomen miehet ovat pysyvästi erilaisia muihin kansoihin ja kulttuureihin verrattuna. Vertailukohdaksi voidaan ottaa käsitys suomalaisten humalahakuisesta juomisesta, suomalaisesta viinapäästä, jonka katsotaan juurtuneen syvälle kansanluonteeseemme ja joka erottaa meidät "sivistyneestä" keskieurooppalaisuudesta.

Kuten Matti Peltonen on osoittanut, on käsitys suomalaisen kansanluonteen heikkoudesta saavuttanut myyttisen voiman, jota on pitänyt todistella niin historiallisesti, sosiologisesti kuin lääketieteellisestikin. Suomalaisen juomisen myytistä on tullut osa kansallista identiteettiä, jonka pönkittämiseen osallistuvat toisaalta kovalla alkoholinkäytöllä rehentelevät kuluttajat, toisaalta käyttöä hillitsemään pyrkivät kansanvalistajat. Peltonen toteaakin, että humala on suomalaisissa tiedotusvälineissä jatkuvasti hyvä uutinen. (3)

Suomalaisten miesten jurrikkamaisuus on nostettu samanlaiseksi kansallisen identiteetin ominaisuudeksi kuin suomalainen viinapää. Käsitys suomalaisen miehen erityisluonteesta näkyy myös suhtautumisessa huippu-urheilijoihin, mistä osaltaan kertoo raivaajahenkisten (Juha Mieto, Seppo Räty) urheilusankareiden kestosuosio. Kansanomainen Seppo Räty on kansallinen sankari, kun taas mediataitoinen Jani Sievinen on "vain" urheilija-idoli. Suomalaisen miehen mollaamisella on siis kääntöpuolensa, jossa "aukeamisesta" kieltäytyminen on lopulta todellinen mieheyden osoitus. Klassiset miehet eivät aukea. Ainoat kerrat, kun Katsastuksen päähenkilö Viltteri (Vesa Vierikko) näyttää tunteitaan, liittyvät joko tappelutilanteisiin tai hänen autonsa arvostelemiseen ja kolhimiseen.

Naisen kohtaaminen

Sukupuolten välisille eroille ja sukupuolten kanssakäymiselle biologista pohjaa hakevia selitysmalleja on pidetty toivottaman vanhanaikaisena ellei suorastaan taantumuksellisena, yhteiskunnallisen tasa-arvon kyseenalaistavana pyrkimyksinä. Biologiset tekijät halutaan näemmä sysätä pois tieltä sukupuolijärjestelmän kulttuurista perustaa pöyhittäessä. (4) Mitä enemmän älymystö yrittää palauttaa sukupuolien väliset erot kulttuurisiksi, sitä tiukemmin identiteetistään kiinni pitävä miesten "suuri hiljainen enemmistö" näyttää tarrautuvan kiinni perinteisiin roolimalleihin.

Naisliikkeen nousu ja sukupuoliroolien myllerrys ovat pistäneet Suomen miehet ymmälle. Suomalaisen miehen kriisiytymistä on puitu julkisuudessa jo 1970-luvulta lähtien. Pehmon ja Machon mallien välillä taiteileva mies on pyristellyt arvomaailmaltaan "naisistuvan" kulttuurin keskellä. Katsastuksen ja Lahjan miehet näyttävät käyvän omaa viivytystaisteluaan modernia naista vastaan.

Naisen yhteiskunnallisen aseman muuttumisella on ollut suora vaikutus isän asemaan perheessä ja kotona. Isäntä ei enää automaattisesti istu pöydän päähän. Parisuhde näyttää olevan etujen ja yksilöllisten intressien taistelukenttä, jossa käydään jatkuvaa kädenvääntöä oman itsenäisyyden puolesta ja jossa miehen paikka perheen johtohahmona on kaikkea muuta kuin saavutettu etu. Tähän rystyset verillä "suomalaisen miehen" identiteettiä ylläpitävien urosten ei todellakaan ole helppo sopeutua.

Olisi ehkä latteaa sanoa, että Katsastus ja Lahja käsittelevät parisuhdeongelmia, toisihan se mieleen suomalaisten tv-sarjojen laimean arkirealismin tai amerikkalaisten saippuasarjojen hikisen ihmissuhdeviidakon. Joka tapauksessa miehen ja naisen kohtaaminen on kummassakin läpivalaistavana. Kuten Ijäksen elokuvat yleensä, myös Katsastus ja Lahja rakentuvat hersyvien tyyppien varaan. Ohjaaja onkin haastatteluissa korostanut, kuinka hän jäsentää tarinaa henkilöhahmojen kautta. (5) Ei siis ole ihme, että terävästi piirretyt henkilöhahmot, tarkemmin sanottuna terävästi piirretyt perisuomalaiset junturat, kuuluvat ohjaajan vakituiseen tyyppigalleriaan.

Lahjassa nahjusmaisen miehensä kyvyttömyyteen pettynyt Leila (Kaija Pakarinen) lähtee "lapsentekomatkalle" ja päätyy pikkukaupunkiin, jossa paikalliset urokset pyörivät herhiläisinä etelän emännän ympärillä. Siitosehdokkaiden tavoissa lähestyä naista kiteytyy muuttuneiden sukupuoliroolien eteen joutuneen miehen hämmennys. Naisenkipeillä miehillä on monia eri strategioita haaveidensa toteuttamiseen.

Aviomies (Pirkka-Pekka Petelius) haluaa ymmärtää Leilaa ja tulla itse ymmärretyksi. Hän edustaa modernia, naisen subjektiviteettia kunnioittamaan pyrkivää miestä, jonka mielistely-yritykset tyyliin "Eikö me voida puhua pois paineet ja paha mieli" eivät vakuuta selittelyyn kyllästynyttä Leilaa. Peräkylän pojat ovat sen sijaan toista maata. Paikallinen poliisi Kuitunen (Antti Litja) on naisen edessä ujo ja hieman pelokaskin yksinhuoltajaisä, jonka kömpelöt lähestymisyritykset kielivät kontaktitaidottomuudesta. Hän on todellakin kuin kaikkein tavallisimpiin malleihin sopiva varaosa. Puhe takkuaa eikä oikeita sanoja löydy. Kun lukuisat lähestymisyritykset päättyvät onnettomasti, yrittää Kuitunen lopuksi raiskata Leilan.

Kuitusen avuttomuuden vastakohtana on reteä korjaamonpitäjä Matinlassi (Aake Kalliala), joka yrittää rehvakkaan kaksimielisellä huumorilla kellistää naisen vällyjen väliin. Näitä kahta vieläkin epätoivoisempi tapaus on Törmänen (Jari Pehkonen). Hän yrittää tansseissa suoraviivaisinta lähestymistapaa, siirtymistä suoraan itse asiaan:

Ymmärrettävästi katastrofaalisesti päättyneen iskuyrityksen jälkeen Matinlassi opastaa masentunutta Törmästä siitä, kuinka iskeminen olisi pitänyt hoitaa: "Se on katseissa ja tauoissa erotiikka." Mediassa vatvotut parisuhdeongelmat kohtaavat näin kursailemattoman suoran seksuaalisen ehdottamisen. Miesten epätoivoisissa iskuyrityksissä tiivistyvät suomalaisen miehen paljon puhutut ongelmat kommunikoinnissa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Hellän erotiikan oppitunti ei vain sovi miehen itselleen määrittämään tilaan, jonka hallitsevin piirre on sittenkin hempeilyyn sortumattoman omakuvan eheys. Katseet ja tauot eivät käy päinsä riistaa metsästävälle miehelle. Vaikutelma on hieman samantyyppinen kuin Clint Eastwoodin Heartbreak Ridgessä (1986), jossa turhautunut kapiainen joutuu lukemaan naistenlehdistä parisuhdeohjeita lähestyessään ex-vaimoaan.

Ei pehmoilua!

Juha Siltala toteaa, että poika saa uhota ja himoita, mutta juuri muita tunteita ei hänelle sallita. (6) Törmäsen kohdalla tämä toteutuu selvemmin kuin muilla siitoskandidaateilla, sillä epäonnistunutta yritystä seuraa järjetön tappelunujakka. Kun kerran "vetoketjumiehet jätetään ilman", niin tappio on korvattava näyttämällä, kuka on paikan uhkein uros. Syrjäkylän miesten erilaiset iskustrategiat eivät vetoa Leilaan, joka lopulta valitsee sänkykumppanikseen teini-ikäisen mopopojan. Hän, toisin kuin kylän kiimaiset miehet, ei esittele maskuliinisia taitojaan tai yritä verhota tarkoitusperiään naistenlehdistä opeteltujen fraasien taakse.

Myös Katsastuksessa esitellään vastaavia suoria lähestymisyrityksiä, joissa modernien naisten edessä häkeltyvän miehen traditionaaliset iskukaavat ovat tuomittuja epäonnistumaan. Nakkikioskilla norkoilevan Junnun (Markku Maalismaa) keskustelunavaus ei jätä asioita epäselväksi: "Halipatsuippaa... Miten olis parit nakit?" Vanhaksipojaksi jäänyt Vaari (Sulevi Peltola) harrastaa puolestaan nelikymppisenäkin "pillurallia" ja yrittää todistaa itselleen olevansa vielä kova jätkä, jos ei muuten niin tappelun kautta.

Kunnon mies esittää asian suoraan eikä kiertele, ja epäonnistumista voi sitten selitellä sillä, että kaikenlaiset naisten pokkuroijat vetävät pitemmän korren. Katsastuksessa Taneli Mäkelän esittämä, estottomasti häiden kauneimman naisen kanssa tanssiva pappi näyttää liehittelijältä, joka on "ihan höpö jätkä" ja joka "muna pystyssä hyörii naaraiden ympärillä". Tosimiehille pehmeä ja tunteellinen mies ei ole mies isolla M:llä, ei mies juuri lainkaan. Miehen tie on kuljettava loppuun asti, ja kompromissit ovat heikkouden merkkejä.

Lahjassa mopopojan isä Pylvänäinen (Sulevi Peltola) on ainoa mies, jonka parisuhde näyttää olevan onnellinen. Hänen avioliitossaan aasialaisnaisen kanssa sukupuoliroolit ovat päälaellaan: nainen korjaa pihalla autoa ja mies keittää sisällä kahvia. Onko Lahja lopulta radikaali teksti? Näyttäähän se osoittavan, että tie yhteisymmärrykseen käy vakiintuneista rooleista luopumalla.

Katsastuksessa käsitellään myös miehen suhdetta isyyteen. Raskaana oleva nainen on ihmetyksen aihe pakkoavioliittoon joutuvalle Viltterille, miehelle, joka ei tiedä eroa lapsiveden ja syylärin nesteiden välillä. Raskaus heittää miehen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jonka on löydettävä mielekäs suhtautumistapa muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Vanha kaveriporukka vetää vielä mukaansa, ja lapsen syntymä tuntuu oudolta ja ihmeelliseltä. Tarinan lopussa ristiriidat ovat jo harmonisoituneet, kun Viltteri on – toisen naisen synnytystä "avustaessaan" – pystynyt voittamaan pelkonsa ja asettumaan uuteen rooliin. Katsastuksen sanoma on siis miehen (ja naisen) kannalta lohdullinen: vannoutuneinkin puuhamies rauhoittuu aikanaan.

Isyyden haaste ja sen kohtaaminen on vahvasti läsnä Ijäksen tuoreessa tv-elokuvassa Pala valkoista marmoria (1998), jossa Lasse Pöystin tulkitsema vanhus hakee dementoituneenakin kontaktia poikaansa. Epätoivoinen lähestymisyritys vuosikymmeniä sitten poikansa hylänneeltä mieheltä päättyy surullisesti: poika toivottaa jäähyväisiksi isälleen hyvät hautajaiset. Sokkotanssissa tilanne on päinvastainen. Siinä poika yrittää hakea kontaktia vieraissa juoksevaan ja yhä etäisemmäksi käyvään isäänsä. Isän ja pojan kohtaamisen esteenä on isän neuvottomuus oman roolinsa edessä. Kadotettua yhteyttä havahdutaan etsimään vasta pakon edessä tai silloin, kun kaikki on jo peruuttamattoman myöhäistä. Suomalaisten miesten elämäkerroissa korostuu usein isän etäinen suhde lapsiinsa. Luoksepääsemätön isä ei pysty tarjoamaan pojalle mallia tunteiden käsittelyyn. (7)

Henkinen asetoveruus

Sukupuoliroolien muuttuminen on tavallaan marginalisoitunut miehen asemaa perheessä. Katsastuksessa mies pakenee naisen ja perheen edustamaa sosiaalista järjestystä, jossa nainen edustaa miehen sisäistä itsekuria. Humala on oiva keino väistää arkisia välttämättömyyksiä ja palata "vapauden" tilaan. Siinä perhe-elämän velvoitteet väistyvät miehisten rituaalien tieltä.

Juomisen kautta työväenluokan miehet osoittavat toisilleen kiintymyksen ja solidaarisuuden merkkejä väkevällä tavalla. Miehisessä todellisuudessa puhumattomuus on syvää kommunikointia. Pertti Alasuutarin mukaan miesten tunteiden merkityssisältöjen erittely edellyttää tietoa siitä, miten myönteiset tunteet puetaan valekaapuun. (8) Toisin sanoen tunteet ilmaistaan epäsuorasti, sellaisella tavalla, ettei niiden julkitulo vaaranna miehiseksi katsottavan käytöksen pelisääntöjä. Naisen takia itkuun pillahtava mies on väistämättä luuseri. Siksi herkät tunteet esitetään roisiin huumoriin käärittynä. Kari Kontio kuvaa kirjassaan Lajinsa viimeinen (1992) samaa asiaa hieman toisin sanoin. Miesporukan keskinäisen läheisyyden tuntemukset arveluttavat Kontiota:

"Avoimesta hellyydestä pidättäytyminen on suurin rakkauden teko, koska se suojelee miesten tunnetta, yhteenkuuluvuutta ja kunnioitusta. Lörpöttely, vakuuttelu ja toisto latistavat tunteet hitaasti. (...) Miesten ystävyys ei tunne keskinäisiä täyttymyksiä. Miesten yhteinen onni kumpuaa ulkopuolisen maailman kohtaamisesta asetovereina. Kahdenkeskinen täyttymys sen sijaan tuhoaa ja muuttaa ystävysten suhteet. (9)

Miehet tavallaan liittoutuvat tekemään jotain yhdessä, mutta eivät kuitenkaan varsinaisesti olemaan yhdessä. Väkivaltakulttuuria tutkineen Martti Grönforsin mukaan pelko homoseksuaalisuudesta on este miesten välisille syvällisille ystävyyssuhteille. (10) Omaan piiriinsä pakenevien ja naisiin avoimen tai peitellyn sovinistisesti suhtautuvien miesten asetoveruutta on helppo tulkita osoitukseksi kätketyistä homoseksuaalisista tunteista. Mutta miksi miesten toiminnallinen ystävyys toimintaan pitäisi nähdä aina jollain lailla infantiilina ja kielteisenä? Kontion määritelmä ei sekään sulje pois syvällisiä ystävyyssuhteita, vaan ainoastaan kahdenväliset ystävyyssuhteet. Ehkä kollektiivinen asetoveruuden tila on ainoa mahdollinen tila tunteiden ilmaisemiseen.

Henkisen asetoveruuden ylläpitäminen edellyttää suljettua ryhmää, jonka ulkopuolelle tipahtavat naisten ohella myös epäsopivat miehet. miehet. Ryhmän kestävänä voimavarana on ajatus miesporukan keskinäisestä ystävyydestä. Se kestää, vaikka maailma romahtaisi ympäriltä. Se kestää työttömyyden, avioliitot, avioerot... Ei liene sattumaa, että sama problematiikka, sama ajatus pahan maailman kohtaamisesta yhtenäisenä joukkona, toistuu myös lännenelokuvissa, järjestysgenren peruskuvastossa.

Myös Katsastuksen miehet hakevat kadotettua henkistä asetoveruutta, "kaveria ei jätetä" –mentaliteettia, jonka konkreettisena näyttönä on enää tarkoitukseton tappelu grillijonossa. Tappelu paikallisia taksikuskeja vastaan on ikävän realistinen, sillä se osoittaa, kuinka mitättömistä syistä väkivaltaiset tapahtumaketjut saavat alkunsa. Näitä samoja aamuyön nakkikioskitappelujen hedelmiä puidaan lähes jokaisessa Alibissa. Miehen kunniaa on puolustettava, eikä periksi sovi antaa, olkoon toiminnan perimmäinen syy kuinka järjetön tahansa. Tappelussa joukon kiinteys vahvistuu. Kun ystävyyden ilmaisumuodot ovat kulttuurin tiukasti raamittamia, täytyy solidaarisuuden osoittamisen tapahtua kamppailussa. Konfliktihakuisuus ajaa kaveriporukan tilanteisiin, joissa miehisyyttä päästään testaamaan. Toiminta yhdistää miehiä, ei puhe tunteista.

Tasa-arvoisena vertaisten miesten kanssa

Miehen onnen edellytykset ovat usein sidoksissa kaveriporukkaan. Elämäkertatutkimukset antavat viitteitä siitä, että miesten onni ei perustu vain tavallisesti miehen mittana pidetyn työn, perheen ja oman kodin pyhään kolminaisuuteen, vaan myös tasa-arvoiseen asemaan miesten omassa yhteisössä. Titta Tuohinen näkee miehen onnellisuuden kumpuavan pitkälti siitä, että hän edes joillain elämänalueilla pystyy olemaan omiensa joukossa "itsestäänselvästi yhdenveroisena ja sellaisenaan hyväksyttynä". (11) Kyse on paluusta nuoruuden – ehkä vain imaginaarisiin – veljellisiin kaveriporukoihin, joissa mies voi syyllisyyttä tuntematta ja muut sosiaaliset velvoitteensa sivuuttaen olla oma itsensä.

Viime isänpäivänä oli Helsingin Sanomissa Ville Virtasen haastattelu, jossa korostettiin kaveriporukoiden merkitystä päivänsankarin elämässä. Olennaista oli nimenomaan se, että "miesverkoissa" mies saa olla oma itsensä, että hänet hyväksytään porukkaan sellaisena kuin hän on, myös reissussa rähjääntyneenä: "Täällä ei nalkuteta. Tämä on turvaverkko. Ei koskaan tartte hävetä itseään." (12). Kaveriporukka voi löytyä jalkapallokentältä, hirvimetsältä, kantakapakasta, työpaikalta tai vaikkapa puoluetoiminnasta. Kyse on nimenomaan tasa-arvosta, sosiaalistumisprosessista, jossa kasvetaan yhteiseen toimintaan. Nuoruudessa porukoiden merkitys on luonnollisesti suurempi, ennen kuin perhe ja pärjäämisen realiteetit syövät tilaa yhteisyyden kokemisen hakemiselta, ennen kuin yksilö ryhtyy – Veijo Meren sanoin – maksamaan velkaansa luonnolle ja yhteiskunnalle. (13)

Miesten paluu vanhojen kaveririnkien maailmaan saa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta koomisia pirteitä. Kaisa Rastimon ohjamassa, parisuhteen sukupuolirooleja raikkaasti pöyhivässä elokuvassa Suolaista ja makeaa (1995) miehien kaveruushakuisuus merkitsee itsepäistä jumiutumista vesipyssyleikkien maailmaan. Ijäksen suhde miesten toilailuihin on Katsastuksessa ja Lahjassa huomattavasti kunnioittavampi. Niissä epäilemättä vahvistetaan kulttuuriimme sisäänrakennettua käsitystä miesten puhumattomuudesta ja heikosta itsetunnosta, mutta se tehdään enemmänkin lämmöllä ja ymmärryksellä kuin kollektiivista syyllisyyttä miesten päälle valuttavan tuomitsemisen keinoin.

Yksinkertaista, mutta totta?

Voidaan kysyä, onko Ijäksen edustama mieskuva jäänne ajasta, joka on jäämässä taakse Suomen historiassa? Onko puhumaton, autoaan räpläävä ja perjantaina kossuaan jurona lipittävä tosimies enää todellisuutta muualla kuin elokuvaohjaajan omassa mielikuvituksessa? Jokainen voi testata teesiä vaikka lähimmässä lähiöpubissa ja huomata, että Ijäksen elokuvien mieskuva on paitsi hämmästyttävän tarkkanäköinen, niin syvällisellä tavalla tosi. Viimeinen sana kuuluu Kari Hotakaiselle, jonka tilitys klassisista miehistä iskee asian ytimeen akateemisen miestutkimuksen koukeroita tarkemmin:

"Klassiset miehet eivät pyydä helposti anteeksi ja siksi heidän on myös vaikea antaa anteeksi. He tarvitsevat rakkautta, mutta eivät osaa olla sen kanssa. Suurin osa meistä on pohjimmiltaan klassisia miehiä, vaikka mielipiteemme vaikuttavat moderneilta. Mutta mielipiteet ovat vain hikeä, joka meistä valuu kun yritämme kaikkemme näyttääksemme muitten silmissä tämän vuoden malleilta." (14)

© Kimmo Ahonen

Viitteet

1. Miestutkimuksen pohjana on, tai oli ainakin pitkään, maskuliinisuuden tutkiminen etupäässä feministisen tutkimuksen näkökulmasta. Seurauksena on valitettavan usein ennakolta arvattavaa jargonia, jossa annettuja peruskäsitteitä vain hoetaan kritiikittömästi Niinpä esimerkiksi Jorma Sipilä toteaa, kuinka "hegemoninen maskuliinisuus on kulttuurinen taakka miltei jokaisen miehen niskassa" ja kuinka miestutkimuksen tavoitteena on tuon maskuliinisuuden horjuttaminen. Tarpeeksi pitkälle vietynä tämäntyyppinen lähestymistapa johtaa samanlaiseen sokaistumiseen kuin minkä suomalainen älymystö koki sosialismin edessä 1970-luvulla. Kun viholliskuvat ovat selviä, ajattelun voi jättää vähemmälle. Ks. Sipilä, Jorma: Miestutkimus – säröjä hegemonisessa maskuliinisuudessa. Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Vastapaino, Tampere 1994, s. 17–33 . [takaisin]

2. Hotakainen, Kari: Klassikko. Omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta. WSOY, Juva 1997, s. 410. [takaisin]

3. Peltonen, Matti: Kerta kiellon päälle. Suomalainen kieltolakimentaliteetti vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932. Hanki ja jää, Hämeenlinna 1997, s. 116. [takaisin]

4. Heikki Sarmaja palauttaa biologian poispyyhkimisen ihmistieteistä vuosisadan alkupuolen sosiologiassa tapahtuneeseen paradigmanvaihdokseen. Sarmajan teksti tuo poleemisuudessaankin esiin kiinnostavia, nykykäsitykset kyseenalaistavia argumentteja biologian osuudesta miehenä olemiseen. Ks. Sarmaja, Heikki: Turpaanvetoja. Teoksessa Miehenkuvia. Välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Toim. Tommi Hoikkala. Gaudeamus, Tampere 1996, s. 13–16. [takaisin]

5. Larjanko, Johanni: Matti Ijäs – Lakoniska loosers och fragmentariska barndomsbilder Filmjournalen 1/1999, s. 12–14. Ks. myös Ahonen, Kimmo: Matti Ijäs – pienen ihmisen ja suurten kertomusten puolesta. http://www.film-o-holic.com/haastattelut/ijas.htm. [takaisin]

6. Siltala, Juha: Miehen kunnia. Modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Otava, Helsinki 1994, s. 330. [takaisin]

7. Siltala 1994, s. 23, 63. Miesten elämäkertoja tulkinneen ja häpeän kokemuksia jäljittäneen Siltalan mukaan lapset ovat usein kokeneet isänsä joko liian etäiseksi tai sitten halveksittavaksi. [takaisin]

8. Alasuutari, Pertti: Pullon läpi näkyvä mies. Teoksessa Miehen mallit. Toim. Seppo Helminen ja Merja Hurri. Kirjayhtymä, Helsinki 1985, s. 41–45. [takaisin]

9. Kontio, Kari: Lajinsa viimeinen. Tammi, Helsinki 1992, s. 63–64. [takaisin]

10. Grönfors, Martti: Miehinen kulttuuri ja väkivalta. Teoksessa Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan. Vastapaino, Tampere 1994, s. 71. [takaisin]

11. Tuohinen, Titta: Isät, pojat ja pärjäämisen henki. Teoksessa Miehenkuvia. Välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Toim. Tommi Hoikkala. Gaudeamus, Tampere 1996, s.74–78. [takaisin]

12. Rautio, Ilse: "Pelihousut petti, kaverit ei". Helsingin Sanomat 8.11.1999. [takaisin]

13. Meri, Veijo: Miehen ja naisen suhde. Teoksessa Tätä mieltä. Otava, Helsinki 1989, s. 123. [takaisin]

14. Hotakainen 1997, s. 411. [takaisin]