Inhimillinen tekijä

Hollywood-elokuva on koko olemassaolonsa ajan tajunnut rahastaa suuren yleisön tuntemilla erilaisilla peloilla. Niin luonnonkatastrofit, kommunisminpelko, terroristit kuin laivaonnettomuudetkin ovat vuosien saatossa saaneet osansa produktioissa. Näin on vain luonnollista, että ihmiskunnan suurin uhkakuva, kuolema supervaltojen ydinsodan seurauksena, ja yleensäkin kyseiseen tilanteeseen joutuminen, on laajasti puhuttanut elokuvantekijöitä.

Tämä artikkeli keskittyy vuoteen 1964, jolloin kolme merkittävää ydinsodan olemusta pohtivaa suuren budjetin elokuvaa tuli ulos. Vähän aikaisemmin maailma oli konkreettisesti joutunut ohjussodan partaalle, kun Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustsev oli päättänyt lähettää Kuubaan keskimatkan ydinohjuksia puolustamaan sosialistista vallankumousta vuonna 1962. Viimeistään nyt kansalaisten usko atomin rakentavaan voimaan järkkyi pahasti. Tie "kohti ikuista edistystä" oli osoittautunut pelkäksi utopiaksi.

"Vain Yhdysvallat voi pelastaa maailman" (1)

Saksa, joka valmistautui kovaa vauhtia toiseen maailmansotaan, oli pääasiassa vastuussa modernin ydinaseen kehittämisestä. Tiedemiehet onnistuivat halkaisemaan atomin vuonna 1938 Keisari Wilhelmin instituutissa Berliinissä. Koska kyseessä oli Saksa, voimakkaasti varustautuva diktatuuri, monet johtavat juutalaiset fyysikot, heidän joukossaan Albert Einstein, huolestuivat mahdollisuudesta, että nimenomaan Saksa pystyisi ensimmäisenä kehittämään atomiaseen. Tuolloin oli jo nähtävissä atomin halkaisemisen voimakkaat kehitysmahdollisuudet. (2)

Einstein, jota pidetään yhdessä unkarilaisemigrantin Leo Szilardin kanssa modernin ydintutkimuksen isänä, näki ainoana mahdollisuutenaan tuoda myös muita maita mukaan kehitystyöhön. Kesällä 1939 hän kirjoitti Yhdysvaltain presidentille Franklin Rooseveltille informoiden tätä mahdollisuudesta rakentaa tappava atomiase. Historian ironiaa on, että Einstein oli tunnettu pasifisti, joka näin kuitenkin luovutti murhaavat päätelmänsä kansainväliseen jakeluun. Maailmanhistorian tuhoisimman aseen kehitystyön aloittamisesta ei siis voikaan, totutusta poiketen, syyttää Yhdysvaltojen sotilaspiirejä, jotka tosin myöhemmin, kylmän sodan kiristyessä, jatkuvasti painostivat kongressia ja presidenttiä lisäämään varustelumenoja.

Kilpavarustelun syvin olemus

Yhdysvallat aloitti atomipommin varsinaisen kehitystyön vuonna 1942 Los Alamosin uudessa tutkimuslaitoksessa Uudessa-Meksikossa ja nyt johdossa olivat sotilaat. Käytännön järjestelyt olivat kenraali Leslie R. Grovesin käsialaa ja hän nimenomaan oli vastuussa fyysikkonero Robert Oppenheimerin rekrytoimisesta (3). Työn tuloksena Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan elokuussa 1945 kun Little Boy räjähti Hiroshimassa ja Fat Man Nagasakissa. Tämän jälkeen Yhdysvalloilla oli ydinasemonopoli ja yliote sodan jälkeen toiseksi supervallaksi nousseeseen Neuvostoliittoon.

Vähän ennen pudotuksia uusi presidentti Harry Truman (Roosevelt kuoli huhtikuussa 1945) päätti paljastaa suuren pommisalaisuutensa NL:n johtajalle Josif Stalinille Potsdamin konferenssissa heinäkuussa 1945. Stalin tosin tiesi jo projektista vakoilijoidensa avulla, mutta näytteli mukana eikä näyttänyt olevan edes kiinnostunut asiasta (4).

Totuus paljastui karvaasti vuonna 1949, jolloin Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa, Joe 1:n. Tämän jälkeen asevarustelu vain kiihtyi ja Trumanin hallinto oli huolissaan, että Kreml onnistuisi kehittämään uuden, vielä tuhoisamman vetypommin, ennen sitä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Yhdysvallat räjäytti omansa kymmenen kuukautta aikaisemmin (marraskuu 1952–elokuu 1953).

Kansainvälinen poliittinen voimatasapaino sai aivan uuden mittarin, sillä vastakkainasettelun laskuvälineeksi tulivat megatonnit panssarivaunujen ja tykinammusten sijaan. Tosin konventionaalisilla aseilla jatkossakin oli suuri merkitys voimamittarina, erityisesti jakautuneessa Euroopassa, mutta ydinaseet olivat se tekijä, jonka pohjalta lopullista kilpavarustelun tilaa mitattiin, sen syvin olemus. Sodassa kuolleiden määrää ei enää laskettu sadoissa tuhansissa vaan kymmenissä miljoonissa.

Pommi heikkojen ihmisten valvonnassa

Vuoden 1964 alussa teattereihin tullut Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove: Or, How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, Englanti, 1963) on hulppea satiiri yksinäisen ydinaseilla varustetun pommikoneen lennosta kohti Neuvostoliittoa. Majuri Kongin (Slim Pickens) ohjaama pommittaja joutuu viimeiselle lennolleen, kun Yhdysvaltain strategisen ilmapuolustuksen hullu komentaja Jack D. Ripper (!) luulee venäläisten soluttautuvan pikku hiljaa amerikkalaiseen yhteiskuntaan kaappaamaan kansalaisten "kallisarvoiset ruumiinnesteet" ("precious bodily fluids"). Ripper ei moista voi hyväksyä ja lähettää rakkaat koneensa kohti Kremliä.

USA:n korkein johto luonnollisesti hätääntyy tilanteesta ja elokuvassa hypitäänkin vuorotellen Pentagonin tulenjohtokeskuksen, ns, War Roomin, Ripperin komentopaikan ja pommikoneen miehistön luona. Loistavalla Peter Sellersillä on kolmoisrooli Yhdysvaltojen päättämättömänä presidenttinä Merkin Muffleyna, Ripperin kanssa piiritettynä olevana brittiläisenä sotilasattaseana ja hulluna saksalaisena tiedemiehenä tri Outolempenä, joka näyttää haluavan takaisin Hitlerin Saksaan.

Hullujen ihmisten armoilla

Elokuvan keskeinen sanoma on se, että ydinaseet olisivat paljon paremmissa käsissä ilman ihmistä, jota ilman niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mahdoton yhtälö, mutta tähän johtopäätökseen on pakko tulla. Tohtori Outolempi vilisee nimittäin ihmisten aikaansaamia virheitä, jotka lopulta johtavat ydinkatastrofiin ja maailman tuhoon. Järjestelmän mukaan kenraali Ripper on ainoa, jolla on oikeus lähettää pommittajat Neuvostoliittoon tilanteessa, jossa hän luulee presidentin olevan jo vihollisen vankina. Sekopäisessä mielessään hän näin ajatteleekin ja tuhon siemenet on kylvetty.

Tämän seurauksena presidentti on voimaton ja joutuu vain toteamaan, että Ripper on "ilmiselvästi psykopaatti" ("obviously a psychotic").

Ilmavoimien kenraali Buck Turgidson (George C. Scott), joka toimii presidentin neuvonantajana, on kuitenkin eri mieltä:

"Mielestäni ei ole oikein tuomita koko ohjelmaa vain yhden virheen takia."

Turgidson ei ollenkaan tajua, että kyseinen filosofointi on jo täysin turhaa, kun pommittajat ovat jo matkalla ja Neuvostoliitto valmistautuu vastaamaan iskuun koko maailman tuhoavalla "tuomiopäivän koneella"("Doomsday Machine").

Turgidson vielä tehostaa vaikuttavaa teoriaansa analysoimalla tulevien kuolleiden määrää:

"Herra presidentti, en sano, etteikö meilläkin kampaus menisi sekaisin, mutta se merkitsee maksimissaan vain 10–20 miljoonaa kuollutta, riippuen tietenkin hyvästä onnesta." (5)

Esimerkkejä on elokuvassa muitakin, mutta jo nyt on selvää, että Tohtori Outolempi on tavattoman kyyninen tuote. Siitä puuttuvat täysin edes jonkin verran sympaattiset henkilöhahmot. Lähimmäksi pääsee presidentti Muffley, mutta hänkin on päättämätön toimissaan eli käytännössä kykemätön hoitamaan virkaansa. Ohjaaja Stanley Kubrickin mukaan perimmäinen usko ihmisen hyvyyteen tai rationaalisuuteen onkin pelkkää utopiaa. Päätöksentekokoneisto toimisi kyllä, mutta ihmisten liiallinen inhimillisyys on pettävä lenkki.

Filosofisen pohdinnan lisäksi elokuva tuntuu kylväneen kansalaisten epäuskoa tuolloisia poliittisia päättäjiä kohtaan. Lyndon Johnson oli Valkoisessa talossa valmistautumassa vuoden 1964 presidentinvaaleihin ja ydinasekysymys oli kovasti esillä taannoisen Kuuban ohjuskriisin ja vuoden 1963 osittaisen ydinkoekieltosopimuksen vuoksi (6).

Päätöksenteon vaikeus

On selvää, että jo vuoden 1964 tilanteessa mahdollisessa ydinsodassa ei olisi ollut voittajia, vain häviäjiä. Aseiden määrä oli lisääntynyt rajusti molemmilla puolilla, samoin niiden kuljettamiseen tarvittava kalusto, kuten strategiset pommittajat ja mannertenväliset ballistiset ohjukset.

Outolempeä huomattavasti realistisempi ja vakavasti tehty Pommin varjossa (Fail Safe, USA 1964) kuvaa taasen sitä, miten supervaltayhteistyöllä voidaan selvitä uhkaavasta katastrofista. Siinä otetaan täysi hyöty vuotta aikaisemmin käyttöön otetusta ns. "kuumasta linjasta" Washingtonin ja Kremlin välillä.

Viisi Yhdysvaltain strategista pommittajaa määrätään kohti Neuvostoliittoa, kun maan ilmapuolustus havaitsee tunnistamattoman lentokoneen matkalla kohti Yhdysvaltoja. Kyse on tavallisesta matkustajalentokoneesta, mutta teknisen vian johdosta ilmavoimien komentokeskus ei enää saa yhteyttä koneisiin ja yksi pääsee Moskovaan ja pudottaa pomminsa. Estääkseen Neuvostoliiton täysimittaisen kostoiskun, Yhdysvaltain presidentti (Henry Fonda) määrää pudottamaan amerikkalaisten pommit myös New Yorkiin.

Mahdottomasta mahdollinen

Molempien supervaltojen ydinasestrategit viettivät vuosikymmeniä analysoiden mahdollisen ydinsodan seurauksia uhreineen ja omien kalustojensa riittävyyttä vastapuoleen nähden. Pommin varjossa kuvaa, miten mahdottomasta tulee totta. Luultavasti siksi, että elokuvassa käsiteltiin niin mahdotonta ajatusta, että USA:n presidentti pommittaisi omia kansalaisiaan, se ei menestynyt lainkaan Outolemmen tavoin teattereissa. (7)

Pommin varjossa on kuitenkin tärkein tässä käsiteltävistä elokuvista, sillä se kuvaa yksityiskohtaisesti supervaltadiplomatian ja ydinaseiden suhdetta poliittisessa päätöksenteossa ja antoi kansalaisille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kyseinen prosessi lopulta toimii. Aihe selvästi kiinnosti ihmisiä, sillä romaani, johon elokuva perustui, oli myynyt ennen elokuvan valmistumista jo yli kaksi miljoonaa kappaletta (8).

Rationaalinen ihminen

Outolemmen inhorealismi asetetaan Pommin varjossa –elokuvassa kyseenalaiseksi sillä siinä nimenomaan ihmisen järkeen perustuvan toiminnan vuoksi maailma säästyy ydinkatastrofilta. Kaiken mahdollistaa lopulta Yhdysvaltain presidentin ja NKP:n pääsihteerin jatkuva yhteydenpito ja lämpimät välit. Elokuva siis selvästi peilaa vuoden 1962 Kuuban tilannetta, jolloin suora kommunikointi Kennedyn ja Hrustsevin välillä puuttui kokonaan. Yhteydessä oltiin kirjeiden välityksellä, jotka maiden suurlähettiläät toimittivat, eikä "kuumaa linjaa" vielä ollut.

Henry Fondan presidentti kiteyttää asian elokuvan lopussa:

"Kukaan ihminen ei tehnyt virhettä ja ei ole syytä etsiä syyllisiä…koko päivän me olemme istuneet täällä taistellen, emme toisiamme, vaan suurta kapinallista tietokonejärjestelmää vastaan yrittäen estää sitä räjäyttämästä maailmaa. (9)

Inhimillisten tekijöiden tarpeellisuudesta ydinaseiden valvonnassa kielii myös se seikka, että ohjaaja Sidney Lumet, teknistä vikaa tarkoituksella painottaen, tekee selväksi, mitä mieltä hän on liiallisesta tekniikan käytöstä aseiden kontrollijärjestelmissä. Automaatio ei saa mennä liian pitkälle tilanteessa, jossa vastapuolella on niin ikään riittävä määrä tuhokapasiteettia, kuten Neuvostoliitolla tuolloin alkoi olla (10).

Äärioikeiston uhka ennen vuoden 1964 presidentinvaaleja

Sisäisesti hajalla ollut republikaaninen puolue valitsi kiihkeän puoluekokouksen jälkeen presidentti Johnsonille vastaehdokkaan, arizonalaissenaattori Barry Goldwaterin, joka kannatti erittäin tiukan linjan ottamista Neuvostoliittoa kohtaan. Goldwaterin puoluekokouspuhe jakoi pahoin puolueen ja senaattori leimautui puolueen oikeistosiiven äänitorveksi.

Johnsonin leiri teki luonnollisesti kaikkensa, jotta Goldwaterin maine sotahulluna säilyisi. Presidentti onnistui tässä erityisesti yhden, sittemmin poliittisen mainonnan klassikoksi muodostuneen mainoksen avulla.

Pieni tyttö leikkii kedolla ja nyppii päivänkakkaraa:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, seitsemän, kuusi, kuusi, kahdeksan, yhdeksän, yhdeksän."

Nyt kamera zoomaa kohti tytön kasvoja ja silmiä, kun lasku jatkuu:

"Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän, kolme, kaksi, yksi."

Yhtäkkiä kuva siirtyy ydinräjähdykseen ja sen ääni kuuluu kovana. Sitten räjähdyskuvien taustalla kuuluu rauhallinen miehen ääni:

"Tästä on kyse – jotta maailmasta tulisi paikka, jossa kaikki Jumalan lapset voisivat elää. Tai sitten syöksyä pimeyteen. Meidän tulee rakastaa toisiamme tai kuolemme. Äänestä presidentti Johnsonia marraskuun kolmantena. Panokset ovat liian korkeat, jotta voisit jäädä kotiin." (11)

Mainos sai valtavasti palautetta ja Johnsonin leiri onnistui vahvistamaan kuvaa Goldwaterista liipasinherkkänä poliitikkona, jolle ei ydinasenappia tulisi antaa. Johnson voitti marraskuun 1964 vaalit murskaavalla erolla.

Pahat sotilaat rauhan esteenä

John Frankenheimerin Toukokuun seitsemän päivää (Seven Days in May, USA 1964) yrittää kuvata niitä vastavoimia, joiden nähtiin, Goldwaterin lailla, olevan esteenä liberaalien piirien suosiman "rauhanomaisen rinnakkaiselon" supervaltasuhteille. Länsimaisen demokratian eräs perusperiaate on ollut pitää sotilaat poliittisen kontrollin alaisena, mitä tulee päätökseen sodasta ja rauhasta ja esimerkiksi puolustusbudjetin koosta neuvoteltaessa.

Frankenheimerin elokuvan viesti on hyvin selkeä. Yhdysvaltain liberaali presidentti (Fredric March) allekirjoittaa ydinsulkusopimuksen Neuvostoliiton johdon kanssa, mutta joidenkin äärioikeistolaisten kenraalien mielestä se sitoo liiaksi maan politiikkaa. Amerikkalaisen elokuvan suuri sankari Burt Lancaster johtaa ryhmää, joka aloittaa vallankaappauksen suunnittelun. Presidentin sotilaspoliittiset neuvonantajat (Kirk Douglas ja Martin Balsam) saavat asian selville ja onnistuvat estämään ryhmän aikeet aivan viime tipassa. Presidentti pitää suoran televisiopuheen ilmoittaen salaliitosta kansalaisille.

Näin tavalliset ihmiset huomasivat, että heilläkin on puhevaltaa kansakunnan asioissa. Toisin kuin kahdessa em. elokuvassa, Toukokuun seitsemän päivää ei kuvaa vain jonkun eliittiryhmän pienessä piirissä tekemiä päätöksiä vaan ollaan yhteisellä asialla. Eri asia on toki se, että kyseinen vallankaappaus on Yhdysvalloissa täysi mahdottomuus johtuen asevoimien erinomaisesta kurista ja poliittisen järjestelmän rakenteesta. Elokuvaa voidaan jopa hyvällä syyllä syyttää lapselliseksi, sillä niin sokea on sen usko USA:n ja Neuvostoliiton yhteistyön merkitykseen maailman olojen parantamiseksi. Maita vuosikymmeniä riitauttaneet geopoliittiset ja muut ristiriidat ovat kuin poispyyhkäistyjä.

Kuten Pommin varjossa, Frankenheimerin elokuvassakin asiat ratkeavat supervaltajohtajien keskinäisellä yhteydenpidolla, jälleen Kuuban kriisin vaikutusta, ja elokuva pyrkii varoittamaan sotilaiden kasvavasta roolista ydinaseiden aikakaudella. Lähinnä tämän kai tulisi kohdistua neuvostoliittolaista järjestelmää kohtaan, sillä siellähän sotilailla on aina ollut päätöksenteossa suurempi merkitys. Politbyroossa istui sotilaita, samoin puolustusministereinä.

Poliittinen elokuva ja yhteiskunta

Edellä käsitellyt kolme elokuvaa toivat oman, varsin merkittävän lisänsä USA:n poliittiseen ilmapiiriin ja yhteiskunnalliseen keskusteluun aikana, jolloin strateginen kilpavarustelu ja Neuvostoliiton globaalin vaikutusvallan kasvu puhutti kansalaisia ja poliitikkoja, jotka taistelivat heidän äänistään.

Tuomalla ohjuksensa Kuubaan hieman aikaisemmin, Kreml näytti, että se pystyisi ulottamaan lonkeronsa minne tahansa, myös Amerikan rannikon edustalle. Tämän seurauksena pommisuojia rakennettiin kellareihin ja maastoutumisharjoituksia tehtiin kouluissa ja työpaikoilla.

Elokuvan poliittisesta vaikutusvallasta

Presidentti Johnson, joka osittain ratsasti kuolleen Kennedyn manttelilla, voitti helposti vuoden 1964 vaalit, osin vastaehdokas Goldwaterin lapsellisen käyttäytymisen, osin ohjuskriisin läheisyyden ja nasevan televisiomainoksen, ja osin Hollywoodin poliittisen elokuvan nousun myötä. Nousun, joka kulminoitui kolmeen em. elokuvaan (vaikka Tohtori Outolempi oli englantilaista tuotantoa, siitä tuli rapakon takana suosituin näistä kolmesta).

Elokuvan merkitys kansalaisten historiakäsitysten muokkaajana on nykypäivänä keskeinen. Juonenkehittelystä ja dramatiikan tarpeellisuudesta johtuen tapahtumien kuvauksia joudutaan muokkaamaan ja yhdistelemään ja näin pyrkimys objektiiviseen historialliseen perspektiiviin hämärtyy. Ei kai kukaan väitä, että Hoffa (1992) tai Nixon (1995) esittävät kohteensa täysin realistisessa valossa?

Tärkeämpää onkin puhua sellaisesta poliittisesta elokuvasta, josta suuret tähtinäyttelijät puuttuvat ja jotka ottavat kantaa yleisemmällä tasolla yhteiskunnan päivänpolttaviin kysymyksiin. Tohtori Outolempi, Pommin varjossa ja Toukokuun seitsemän päivää pohtivat kukin tavallaan erästä sodan jälkeisen ajan keskeistä kysymystä, jossa panokset olivat suuret. Näin niillä on jo sinänsä historiallista arvoa aikakautensa arvomittareina.

Vaikka atomin yksinomaan rauhanomainen käyttö oli jo tuolloin täyttä utopiaa ja matka "kohti ikuista edistystä" katkennut, inhimillisten tekijöiden merkitystä hyvässä ja pahassa ei tule aliarvioida. Tämä kannattaa muistaa myös nykyisessä, kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Viitteet

1. Albert Einstein amerikkalaisfyysikko Arthur Comptonille vuonna 1937 kun hän selitti tälle päätöstään luovuttaa atomisalaisuudet Yhdysvaltain hallitukselle (Compton, Arthur H.: Atomic Quest: A Personal Narrative, s. 30. Oxford UP, New York 1956), suomennos kirjoittajan. Comptonin muistelmateos on yksityiskohtainen sisäpiiriläisen kuvaus atomiaseen kehittelystä ja klassikko jo sinänsä. Vaikka Einstein informoikin Yhdysvaltain hallitusta Saksassa tapahtuneesta kehitystyöstä, Rooseveltin kabinetti oli varsin haluton ottamaan suurta tiedemiestä mukaan amerikkalaispommin tutkimusryhmään. Hänet pidettiinkin tärkeimpien löydösten ulkopuolella koko toisen maailmansodan ajan. [takaisin]

2. Ks. esimerkiksi Glynn, Patrick: Closing Pandora`s Box. Arms Races, Arms Control, and the History of the Cold War, s. 89–91. New Republic, New York 1992. [takaisin]

3. Rhodes, Richard: The Making of the Atomic Bomb, s. 447–448. Simon and Schuster, New York 1986. [takaisin]

4. Rhodes, Richard: Dark Sun. The Making of the Hydrogen Bomb, s. 175–176. Simon and Schuster, New York 1995. [takaisin]

5. Kaikki Outolemmen lainaukset löytyvät Tim Dirksin tyhjentävästä esseestä Dr. Strangelove, Or: How I Learned To Stop Worrying And Love The Bomb (1964), FILMSITE, [http://www.filmsite.org/drst.html] (tulostettu 08.06.1998). Suomennokset kirjoittajan. [takaisin]

6. Osittainen ydinkoekieltosopimus kielsi kokeet ilmakehässä, ulkoavaruudessa ja veden alla, muttei maanalaisia ydinkokeita. Presidentti John Kennedyn sanotaan heittäytyneen koko arvovallallaan sopimuksen taakse saadakseen sen läpi maansa senaatissa. Se hyväksyttiinkin ylivoimaisesti äänin 80–19 syyskuussa 1963. Kahta kuukautta myöhemmin Kennedy oli kuollut. [takaisin]

7. Christensen, Terry: Reel Politics. American Political Movies from Birth of a Nation to Platoon, s. 115. Basil Blackwell, New York 1987. [takaisin]

8. Wollscheidt, Michael G.: Fail Safe, s. 68. Teoksessa Nuclear War Films. Toim. Jack G. Shaheen. Southern Illinois UP, Carbondale 1978. [takaisin]

9. Wollscheidt 1978, s. 72. [takaisin]

10. Esim. Glynn 1992, 215–216. Leonid Brezhnevin tultua NL:n johtoon vuonna 1964, maa aloitti rajun ydinasevarustelun, jonka seurauksena se käytännössä saavutti strategisen pariteetin Yhdysvaltojen kanssa 1970-luvun alussa. Tällöin saatiinkin aikaan ensimmäinen todellinen aserajoitussopimus kun SALT I allekirjoitettiin Moskovassa vuonna 1972. [takaisin]

11. Mainoksen teksti ja kuvat julkaistu teoksessa: Diamond, Edwin & Bates, Stephen: The Spot. The Rise of Political Advertising in Television, s. 130–131, The MIT Press, Cambridge, MA 1989. Suomennokset kirjoittajan. [takaisin]