Historiaksi "historiattomalle" kansalle PYHIMYS JA PAHOLAINENKANSAKUNNAN SYMBOLINA - Vuonna 1992 valmistuneiden Kolumbus-elokuvien osallistuminen Kristoffer Kolumbuksesta käytyyn "hyvä-paha -väittelyyn" Allekirjoittaessaan Kolumbus-päivän julistuksen vuonna 1988 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan korosti Amerikan löytämisen 500-vuotisjuhlien merkittävyyttä kansakunnalle. Tulossa ollut juhlavuosi oli tärkeä kansakuntaa yhdistävä juhla, sillä vuonna 1992 juhlittiin Kristoffer Kolumbusta, henkilöä, joka keksi "amerikkalaisen unelman". Reaganin kommentissa Kolumbus edusti amerikkalaisia hyveitä ja symbolisia arvoja sekä kansallista yhtenäisyyttä ja ylpeyttä, kehitystä ja vapautta. (1) Yhdysvalloissa ryhdyttiinkin ajoissa valmistautumaan Amerikan ensimmäisen sankarin juhlintaan. Juhlallisuuksien järjestäjät eivät kuitenkaan huomioineet kannanotoissaan Yhdysvaltojen valmistautuvan kunnioittamaan genovalaista purjehtijaa, joka ei koskaan ollut rantautunut Pohjois-Amerikan rannikolle – Kolumbuksen esittäminen amerikkalaisena sankarina oli itsestäänselvyys ja annettu totuus. Juhlallisuuksien järjestäminen sai myös valtion virallisen tuen taakseen. Kongressin jo vuonna 1984 hyväksymä laki oli luonut perustan amerikkalaiselle juhlavuosijärjestölle (Christopher Columbus Quincentenary Jubilee Commission), jonka tarkoituksena oli järjestää merkkipäiväksi sekä kansallisia että kansainvälisiä juhlallisuuksia. Järjestön tavoitteena oli esittää Kolumbus perinteisen käsityksen mukaisesti sankarina ja historian kehityksen airueena. Vuoden 1992 lähestyessä Kolumbuksen ihailijat joutuivat kuitenkin juhlinnan sijasta puolustamaan omaa sankariaan. Konsensusajattelu vuoden 1492 tapahtuman "hyvyydestä" koki voimakkaan haaksirikon. Yhä useammin ja yhä useammalle Amerikan löytäminen merkitsi sen valloittamista ja Kristoffer Kolumbus sankarin sijasta historian pahantekijää – vuotta 1992 lähestyttiin siis hyvin ristiriitaisin tuntemuksin. (2) Kristoffer Kolumbuksen ihannointi liittyy erityisesti pohjoisamerikkalaiseen maailmaan. Yhdysvalloissa vain kaksi menneisyyden henkilöä, Martin Luther King ja Kristoffer Kolumbus, ovat saaneet omaa nimeään kantavan kansallisen juhlapäivän. Genovalainen purjehtija saavutti monimuotoisen symboliarvonsa 1700- ja 1800-luvulla nuoren kansakunnan lähtiessä rakentamaan omaa menneisyyttään. Romantiikka ja nationalismi vaativat oman uljaan menneisyyden luomista – läntinen ekspansio tarjosi lähihistoriasta legendaarisiksi yksilöiksi muokkautuvia sankarihahmoja, mutta kansakunta kaipasi myös esi-isiä itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajille ja lännen valloittajille. Nuori kansakunta lähti etsimään identiteettiään kauempaa menneisyydestä, varsinkin Englantia vastaan käydyn vuoden 1812 sodan jälkeen haluttiin katkoa yhteydet entiseen siirtomaaisäntään ja luoda oma menneisyys. Nuori kansakunta etsi esi-isiänsä anglosaksisen maailman ulkopuolelta – ja löysi Kolumbuksen. Kolumbus näytti tarjoavan Amerikan menneisyyden luojille henkilön, joka oli helposti muokattavissa uusiin tarpeisiin, sillä olihan Eurooppa hylännyt ja pettänyt Kolumbuksen. Nähtiin myös, että hän itse oli hylännyt eurooppalaiset juurensa. (3) Amerikkalainen historiankirjoitus esitti Kristoffer Kolumbuksen 1800-luvulla ihannoituna ja sankarillisena, rohkeana patrioottina, joka oli kohtaamistaan vastoinkäymisistä huolimatta tuonut kristinuskon uuteen maailmaan. Kolumbuksen ansiot nähtiin jopa oikeuttavan hänen kanonisointiin pyhimykseksi. Vain harvat uskalsivat lähestyä aihetta kriittisesti ja kyseenalaistaa Amerikan ensimmäiseksi sankariksi muokkautuneen henkilön asemaa kansakunnan historiassa, varsinkin kun Kolumbuksesta tuli kansakuntaa repineen sisällissodan jälkeen toivoa ja entistä voimakkaampaa kehitystä symbolisoiva henkilö. Historiankirjoituksessa ei ollut tuolloin poliittisesti "korrektia" kritisoida kansakunnan sankaria. Chauncey Depewin kommentti New Yorkin juhlallisuuksien avajaisissa Amerikan löytämisen 400-vuotisjuhlavuonna heijasti yleistä suhtautumistapaa menneisyyden sankariin: "If there is anything which I detest more than other, it is that spirit of critical historical inquiry which doubts everything; that modern spirit which destroys all the illusions and all the heroes which have been the ispiration of patriotism through all the centuries." (4) Kristoffer Kolumbuksen maine olikin korkeimmillaan 400 vuotta ensimmäisen purjehduksen jälkeen. Vuonna 1892 Kolumbusta juhlittiin Yhdysvalloissa paraatein, ilotulituksin, puhein ja historiallisin kulkuein. Erityistä mielenkiintoa juhlintaan osoittivat Amerikkaan saapuneet italialaiset ja irlantilaiset siirtolaiset.
Pyhimyksestä paholaiseksi Historiantutkimuksessa Kristoffer Kolumbus on ollut vuoroin lyömäaseena ja vuoroin puolustuskilpenä, vuoroin suojeltuna ja vuoroin tarkoituksella unohdettuna. 1900-luvulla Kolumbus on kohdannut yhä suurempaa kritiikkiä. Edellisen vuosisadan myyttinen ja mytologisen aineksen kyllästämä sankarihahmo on kokenut radikaalin muodonmuutoksen. Muutokseen ovat vaikuttaneet voimakkaasti 1900-luvun taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset tapahtumat. Lamakaudet ja kansainväliset konfliktit ovat horjuttaneet uskoa jatkuvaan kehitykseen. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on tuonut alistettujen kansallisuuksien ja vähemmistöjen näkökulmia Kolumbukseen ja "Kolumbuksen perintöön". Luontoa kohdanneet ekokatastrofit ja vihreän liikkeen nousu ovat kääntäneet huomion myös löytöretkien aikakauteen. Historiantutkimus on omaksunut uusia näkökulmia menneisyyden tapahtumiin – yksilöt ovat jääneet poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten tekijöiden jalkoihin, suuret massat ovat kävelleet historiankirjoituksessa yksilöiden ylitse. Amerikkalaisessa lehdistössä käydyn Kolumbus-väittelyn avauksena ja keskustelun herättäjänä toimi ympäristöaktivisti Kirkpatrick Salen vuonna 1990 valmistunut Kolumbus-tutkimus Conquest of Paradise: Christopher Columbus and the Columbian Legacy. Salen mukaan Kolumbuksen "eksyminen" läntiselle pallonpuoliskolle muutti uuden maailman paratiisista helvetiksi – eurooppalaiset esitettiin teoksessa paratiisiin päässeinä paholaisina, jotka toivat uuteen maailmaan "järjettömän" verenvuodatuksen. Tutkimus esitti prekolumbiaanisen Amerikan mantereet väkivallattomuuden ja rauhan tyyssijana. Vasta eurooppalaisten tulo läntiselle pallonpuoliskolle merkitsi rauhattomuuden alkua ja väkivallan aikakautta – tutkimustulos mahdollistettiin rajaamalla tutkimuksesta Amerikan varhaisten korkeakulttuureiden ajoittain erittäin verisenkin historian. Salen tutkimus saavutti huomattavaa suosiota Kolumbukseen kielteisesti suhtautuvissa piireissä. Teoksesta muodostui näkökantansa perusteos, mutta se joutui myös voimakkaan kritiikin kohteeksi – Kolumbuksella oli edelleen tutkimuskentässä puolustajansa. Uusien suhtautumistapojen seurauksena Kolumbuksen asema Yhdysvaltojen menneisyyden henkilögalleriassa kansakunnan symbolina on kyseenalaistunut. Yhä useammalle menneisyyden sankari onkin alkanut merkitä menneisyyden pahantekijää. Termit imperialismi, kansanmurha, eurosentrisyys, rasismi, hyväksikäyttö ja ekokatastrofit esiintyivät yhä useammin yksittäisten henkilöiden kannanotoissa lähestyttäessä Amerikan löytämisen 500-vuotisjuhlavuotta. Pisimmälle menneissä kannanotoissa Kolumbus rinnastettiin Hitleriin ja hänen kohtaamansa alkuperäiskansan kohtalo juutalaisten keskitettyyn tuhoamiseen toisen maailmansodan aikana. (5) Kolumbuksen roolista käyty väittely huipentui "juhlavuoteen". Puolesta ja vastaan –lausuntojen rinnalle tulivat juhlinta ja "avoin vastarinta". Kolumbuksella oli vastustajansa, mutta myös ihailijansa. Käyty väittely Kolumbuksen asemasta jäi kuitenkin osittain "eturyhmien" väliseksi kädenväännöksi. "Suurelle yleisölle" Kolumbus edusti vuonna 1992 edelleen kansakunnan ensimmäistä sankaria. Elokuvien käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat usein kääntäneet katseensa menneisyyden monimuotoiseen aihepankkiin etsiessään hyviä tarinoita. Valkokankaalle on "kirjoitettu" monia "totuuksia" menneisyydestä, kansallisesta ja kansainvälisestä historiasta. Historiantutkimuksessa elokuva onkin koettu haastajaksi menneisyyden tapahtumien selittäjänä. Se on korostanut elokuvan voimakasta roolia ja merkitystä historiallisen ymmärryksen muokkaajana. Elokuvat ovatkin muokanneet yleisiä käsityksiä historiallisista tapahtumista ja yksittäiset elokuvat ovat usein toimineet keskustelun herättäjinä. Esimerkkinä elokuvasta keskustelun herättäjänä voidaan ottaa esimerkiksi Oliver Stonen JFK (JFK, 1991). Pisimmälle käsityksen elokuvan mahdollisuuksista vaikuttaa katsojaansa on vienyt Warren I. Susman, joka vuonna 1985 kirjoittamassaan artikkelissa nosti amerikkalaisen elokuvaohjaajan John Fordin voimakkaimmin amerikkalaisten historiankuvaan vaikuttaneeksi "historioitsijaksi". (6) Elokuvan vaikutusmahdollisuus totuuden esittäjänä on katsottu perustuneen sen välittömään, realistiseen todellisuussuhteeseen ja oletettuihin elokuvan tekijöiden kohtaamiin vaikeuksiin elokuvan tekemisessä: elokuva tallentaa uskollisesti kaiken kuvattavan materiaalin. Filmille taltioituva materiaali on liian runsasta manipulaatioon. Vuonna 1992 valmistui kaksi kansainväliseen levitykseen suunnattua elokuvaa Amerikan löytämisestä: John Glenin ohjaama virallisen juhlavuosielokuvan statuksen saanut Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurin (Christopher Columbus: The Discovery, 1992) ja Ridley Scottin "epävirallisempi" ohjaus 1492: Paratiisin valloitus (1492: Conquest of Paradise, 1992).(7) Elokuvat osallistuivat käytyyn väittelyyn Kolumbuksen asemasta historiassa tarjoamalla omat totuutensa. Ne pyrkivät esittämään kuvan totuutena katsojalleen.
Renessanssi-Rambo ja Amerikan "Virallinen" Kolumbus-juhlavuosielokuva Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurin tarjosi katsojalleen kuvan "Amerikan löytäjästä" erittäin positiivisessa valossa. Kolumbus esitettiin elokuvassa vain sankarina, ihailun ja juhlinnan arvoisena kansakunnan symbolina. Tulkinta oli mahdollinen rajaamalla elokuvaan vain positiivista kuvaa korostava ajanjakso löytöretkeilijän elämästä. Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurimman kerronta tarjoaakin ajallisesti suppeimman version valkokankaalla esiintyneistä Amerikan löytäjistä: se päättyy ensimmäisen purjehduksen jälkeiseen Kolumbuksen juhlintaan. Rajauksellaan elokuvan tekijät saattoivat irtautua Kolumbuksen elämän myöhäisempien, kielteisten asioiden kertomiselta. Kristoffer Kolumbus: Seikkailjoista suurin ei puuttunut kerronnassaan hyvä-paha –väittelyn esille nostamiin näkökulmiin "Kolumbuksen perinnöstä". Menneisyyteen sijoittuva elokuva käyttää historiaa hyväkseen eri tavoin. Historia voi toimia elokuvassa vain miljöönä juonikerronnalle tai se voi olla keskeisenä tarkastelun kohteena. John Glenin ohjaustyö perustui Mario Puzon tekemään käsikirjoitukseen Amerikan löytämisestä. Alkuperäistä käsikirjoitusta "täydensi" vielä John Briley lisäämällä juonikerrontaan lisää seikkailuelokuvaan "kuuluvaa" materiaalia. Elokuvan käsikirjoitus valmistui hyvissä ajoin ennen hyvä-paha –väittelyn kuumenemista. Lopputuloksena juhlavuosielokuva, Kristoffer Kolumbus: Seikkailjoista suurin, olikin elokuva, joka tarjosi historiaa vain viitekehyksenä juonikerronnalle. Historian tapahtuma tarjosi taustan aihettaan mytologisoivalle elokuvakerronnalle. Kiistanalaisen historiallisen hahmon sijasta Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurin tarjosi katsojalleen ennen kaikkea Amerikan ensimmäisen sankarin, mytologisoivan materiaalin kyllästämän kansakunnan symbolin. Keskeisenä piirteenä elokuvassa olikin korostaa "Amerikan löytämistä" länsimaisena projektina. Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurimpaan intiaaniväestö kuului vain pakollisena osana, "rekvisiittana" Kolumbuksen tarinaan. Intiaaniväestö esitettiin statistin asemassa. Keskeisenä olivat Kristoffer Kolumbus ja eurooppalaiset yleensä, kun taas intiaaniväestö esitettiin passiivisena ja yleisesti ottaen elokuvakankaan reuna-alueilla. Eurooppalaiset esitettiin yksilöinä, intiaaniväestö massana. Poikkeuksena suhtautumistavassa oli naispuolisen intiaaniväestön alastomuuden eksploitatiivinen hyväksikäyttö. (8) Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurin keskittyikin esittämään Kolumbuksen oman aikansa poikkeushenkilönä, mestaripurjehtijana ja seikkailijana, "renessanssi-Rambona", joka miekalla ja nokkeluudella ratkaisi kohtaamansa vaikeudet. Tulkintaa oli rakennettu mm. ohjaaja- ja näyttelijävalinnoin. Toiminnallisissa seikkailuelokuvissa ansioituneen George P. Cosmatoksen kieltäydyttyä ohjaajan tehtävästä elokuvan tuottajat kääntyivät 1980-luvun lopulla James Bond –elokuvien ohjauksissa ansioituneen John Glenin puoleen. Kristoffer Kolumbus: Seikkailjoista suurimman nimiroolissa esiintyi George(s) Corraface, joka korvasi viivästyneisiin tuotantojärjestelyihin kyllästyneen Timothy Daltonin. Näyttelijävalinnat heijastivatkin pyrkimystä esittää juhlavuoden sankari toiminnallisena hahmona – seikkailijana. Elokuvan tuottajan Ilya Salkindin kommentit elokuvan tavoitteista seikkailuelokuvana "ilman politiikkaa" ja "ilman mitään sen syvällisempää tulkintaa" osoittivat elokuvan tekijöiden yrittäneen irtautua käydystä hyvä-paha –väittelystä: "They have a – how shall I say it – a geographic picture, a serious picture about the life of the man, and we have an adventure picture, No politics. A kind of Robin Hood. A picture for the public, for children. Everything up, up at the end. No politics. Nothing heavy." (9) Virallinen elokuva vaikeni rajauksellaan Espanjan siirtomaahallinnon aiheuttamista tuhoisista seurauksista alkuperäisväestölle: Kolumbuksen kohtaama taino-kansa kuoli sukupuuttoon kahden sukupolven kuluessa ensikontaktista. Kristoffer Kolumbus: Seikkailijoista suurin tarjosi amerikkalaiselle yleisölle kansakunnan ensimmäisen toimintasankarin, nuorekkaan sankarihahmon, joka edusti hyveitä, jotka yksittäisellä henkilöllä olivat kunniaksi koko kansakunnalle.
|
