Paremman tulevaisuuden historiaa

Syntymästään lähtien elokuvaan on suhtauduttu keinona päästä matkustamaan ajassa, katsoa menneisyyteen ja kurkistaa tulevaan. Lokakuun 24. päivänä vuonna 1895 englantilainen Robert W. Paul jätti patenttihakemuksen, jossa hän kuvasi elokuvaesitystä aikakoneeksi":

"My invention consists of a new form of exhibition whereby the spectators have presented to their view scenes which are supposed to occur in the future or past, while they are given the sensation of voyaging upon a machine through time..." (1)

Ajassa matkustamisen kokemusta on hyödynnetty elokuvissa erityisesti kerrottaessa historiallisesta menneisyydestä ja mahdollisista tulevaisuuksista. Sama toteutuu myös yksilöiden tarinoihin samastumisen kautta. Menestystarinat, joissa päähenkilö kamppailee tielleen tulleiden vastoinkäymisten kanssa ja joutuu selviytyäkseen irrottautumaan omasta menneisyydestään, ovat olleet länsimaisen elokuvan suosituinta sisältöä.

Itsensä ylittäminen on kertonut samalla utopistista tarinaa yksilön universaalista mahdollisuudesta edistykseen, toiveidensa toteuttamiseen ja itsensä henkiseen ja moraaliseen kasvattamiseen. Valkokankaan etäiset kuvat ovat muuttuneet unelmiksi paremmasta tulevaisuudesta. Elokuva onkin monin tavoin osallistunut siihen suureen aatevirtaukseen, joka 1700-luvulta 1900-luvun puoliväliin asti ja osittain sen jälkeenkin on hallinnut länsimaista kulttuuria. Kyseessä on tietysti ajatus edistyksestä, siitä, että jokainen aikakausi on edeltävää parempi ja että ihminen itse on kykeneväinen muuttumaan ja muuttamaan maailmaa.

Edistys käsitteenä ja myyttinä

Mihin maailma on menossa? Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan? Viimeisten runsaan kahdensadan vuoden aikana länsimaista ajattelua on pitkälti leimannut ajatus siitä, että maailma muuttuu nimenomaan parempaan suuntaan joko ihmisen itsensä tai historiallisten voimien ansiosta. Tässä on suuri kontrasti verrattuna esimoderniin aikaan, jolloin voi kärjistäen sanoa vallinneen sellaisen käsityksen, että maailma ei olennaisilta osiltaan muutu ihmisen vaikutuksesta. Oltiin ajateltu, että tulevaisuudessa ei tapahtuisi mitään, mitä ei olisi jo ennenkin ollut olemassa. Hallitsijat vaihtuivat mutta ihmisluonnon ajateltiin pysyvän samana. Aivan kuten vuodenkierrot seuraisivat toisiaan, kulkisi maailma vanhaa rataansa yhä uudestaan.

On historioitsijoita, joiden mukaan edistysajatus on ollut länsimaisen yhteiskunnan perusta jo antiikista lähtien. Robert Nisbet katsoo, että edistysajattelu ei ole ollut pelkästään uuden ja uusimman ajan ilmiö vaan hän pitää edistystä länsimaisen kulttuurin kantavana ajatuksena antiikista aina 1960-luvulle asti. (2) Useimmiten kuitenkin ollaan oltu sitä mieltä, että varsinainen edistysajatus juurtui länsimaiseen kulttuuriin reformaation, uuden luonnontieteen, kaupungistumisen ja valistusajattelun myötä. Menneisyys alettiin tuolloin nähdä kriittisessä valossa, vaiheittaisena edistymisenä kohti nykyisyyttä. Maailman toivottiin muuttuvan – ja sitä haluttiin muuttaa ihmisvoimin. Alettiin ajatella, että ihmisen oli mahdollista ja toivottavaakin jatkuvasti etsiä uutta tietoa, kehittää itseään ja muuttaa olosuhteitaan. Tulevaisuus voisi olla erilainen kuin menneisyys. Huuto ihmisjärjen puolesta merkitsikin irtiottoa silloisesta menneisyydestä, vanhasta järjestyksestä, jota edustivat sääty-yhteiskunta ja katolinen kirkko.

Ajatukseen historiallisesta edistyksestä liittyikin ajatus siitä, että muuttumisella on suunta: jatkuvasti ylöspäin. Tällä olikin todennäköisesti suuri vaikutus siihen, miten aika ymmärrettiin. Aika ei enää ensi sijassa liittynyt luonnon toistuviin sykleihin vaan se alettiin nähdä kiinnittyneenä yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän muuttumiseen. Aika alettiin hahmottaa lineaarisena jatkumona, joka kulkee menneisyydestä nykyisyyden kautta kohti tulevaisuutta. Lineaariseen aikakäsitykseen kuuluu menneisyyden ja tulevaisuuden epäsymmetrisyys ja uutuuksien tunnustaminen: tulevaisuus ei tule olemaan samanlainen kuin jo koettu vaan on aina odotettavissa jotain uutta.

Muodollisessa mielessä edistyksellä tarkoitetaan käsitystä, että ihmiskunta on edennyt menneisyydessä jostain vähäarvoisesta olotilasta nykyisyyden tasolle, edistyy parhaillaan ja tulee edistymään myös tulevaisuudessa. Edistykseen sisältyy siis kolme aikaulottuvuutta – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, jotka ylenevään suuntaan etenevä liike sitoo toisiinsa. Edistysajatusta onkin luonnehdittu synteesiksi menneisyydestä ja ennusteeksi tulevasta.

Edistyksen suuren tarinan yksi ominaisuus oli se, että juonenkäänteiden" havaittiin seuraavan toisiaan tihenevässä tahdissa. Paitsi että maailman ympärillä ajateltiin muuttuvan jatkuvasti parempaan suuntaan, huomattiin muutosten seuraavan toisiaan yhä nopeammin. Havainto muuttumisen kiihtyvästä nopeudesta oli esiintynyt jo uuden ajan alussa. Erityisen huomattavaa muutoksen kiihtyminen alkoi olla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1700-luvulta lähtien, jolloin sitä on pidetty osoituksena teollistumisen ja teknisten keksintöjen vaikutuksesta yhteiskuntiin.

Aikakauteen liittyi myös toive tapahtumisen nopeuttamisesta entisestään. Usko maallisen maailmantilan jatkuvaan paranemiseen sai ihmiset toimeliaiksi: tapahtumista yritettiin itse edistää ja sitä kautta tuntea osallisuutta maailmanhistorian suureen kehitykseen. Kiihtyvän muuttumisen kääntöpuoli oli kuitenkin tulevaisuuden muuttuminen tuntemattomaksi. Verrattuna varhaisempaan aikaan, jolloin tulevaisuuden ei odotettu suurestikaan poikkeavan menneisyydestä, moderni menneisyyden ja tulevaisuuden keskinäinen epäsymmetria toi mukanaan epävarmuuden tulevaisuuden tapahtumista. Tulevaisuus lähestyi kiihtyvällä vauhdilla – ja se oli tuntematon tulevaisuus.

On kuitenkin todettava, että valistusfilosofeista vain harvat ajattelivat tulevaisuutta ajatellessaan edistystä. He ajattelivat menneisyyttä, historiaa, joka nähtiin ja kirjoitettiin vaiheittaisena edistymisenä kohti nykyisyyttä. Nykyisyyttä, valistusaikaa, pidettiin edistyneempänä kuin mitään aikaisempaa aikakautta. Ikuisesta edistyksestä kirjoitti esimerkiksi markiisi Condorcet, joka vuonna 1784 arvioi olevan erittäin todennäköistä, että tulevaisuudessa tulee olemaan vähemmän suuria muutoksia ja suuria vallankumouksia kuin menneisyydessä. Valistusajatus tulisi etenemään kaikilla aloilla ja kaikkialla Euroopassa, maltillisuuden ja rauhan henki kasvaisi machiavellismin" sijaan ja sodat tulisivat harvenemaan. Tämä optimistinen tulevaisuudenvisio oli kirjoitettu Ranskan suuren vallankumouksen ja Napoleonin sotien aattona. Condorcet itse kuoli vallankumousterrorin uhrina vajaa kymmenen vuotta tämän jälkeen. (3)

Valistuksen vapaata tahtoa ja ihmisarvoa korostavan edistysajatuksen rinnalle syntyi pian käsitys, että edistys ei ollut riippuvaista ihmistahdosta ja toiminnasta vaan jotakin luonnollista ja vääjäämätöntä. Kun valistusajattelijat tyytyivät pitämään omaa aikaansa kaikkein edistyneimpänä, 1800-luvulla yleistyi käsitys, että edistyminen tulee jatkumaan rajoittamattomana myös tulevaisuudessa. Tähän ajatukseen sisältyi käsitys ihmiskunnan historiasta yhtenä ainoana suurena prosessina, jolla oli väistämätön ennalta määrätty päämäärä.

Edistys muodostikin nyt eräänlaisen yläideologian, johon monet ihanteet, kuten vapaus, demokratia ja kansallisuusaate, kiinnittyivät. Vaikka poliittiset aatteet, kuten liberalismi, sosialismi ja kommunismi, esittivät vaihtoehtoisia teitä edistyneen yhteiskunnan luomiseksi, itse paremman tulevaisuuden ajatus oli kaikille yhteinen. Yksilöiden identiteettien voidaan sanoa kiinnittyneen ennalta asetettuihin yhteiskunnallisiin päämääriin. Esimerkiksi olemalla kommunisteja" työväestö osallistui proletariaatin suureen tarinaan", joka toi merkityksen kaikkeen toimintaan ja jokapäiväiseen elämään.

Filosofi Georg Henrik von Wright on kutsunut ajatusta ikuisesta ja rajoittamattomasta edistyksestä modernin aikakauden keskeiseksi myytiksi". (4) Wrightin mukaan edistys on ennen kaikkea uskon asia eikä niinkään rationaalisen ajattelun, toisin kuin edistysajatuksen omat prinsiipit edellyttävät. Edistyksen kaikkivoipaisuuden nimeen vannominen ei siinä mielessä olennaisesti poikkeaisi esimodernista paavin tai keisarin auktoriteetin seuraamisesta. Väistämättömyys ja vaihtoehdottomuus sen sijaan voivat vaientaa keskustelun siitä, mihin päämääriin ihmiskunta on matkalla ja mikä on loppujen lopuksi hyvää ja tavoiteltavaa. Wright kuuluukin niihin edistysajattelun kriitikoihin, jotka suhtautuvat pessimistisesti myös henkiseen ja moraaliseen edistykseen eli siihen, että ihminen tulisi kehittymään yhä sivistyneemmäksi ja humaanimmaksi tulevaisuudessa.

Kannattajien aatteellinen pyramidi

Edistys ei ole universaali termi, jolla olisi aina ja kaikkialla ollut sama merkitys, vaan historiallinen käsite, jonka sisältö on muuttunut aikojen kuluessa. Näyttää lisäksi siltä, että samoinakaan aikoina ei suinkaan olla oltu yksimielisiä siitä, mikä on edistystä, vaan filosofit, kirjailijat ja poliitikot ovat riidelleet siitä keskenään. Esimerkiksi teknisiä keksintöjä on useimmiten pidetty edistyksenä mutta toisaalta myös vieraantumisen ja tuhon enteinä. Todellinen edistys" näyttääkin olleen varsin heterogeeninen joukko erilaisia asioita. Siitä huolimatta on muistettava, että kunkin idean kannattajat ovat saattaneet seurata tähteään äärettömän vakavasti ja uskollisesti. Ei ole ollut yhdentekevää, mihin kukin on uskonut, sillä ajatuksilla on valtaa.

Sidney Pollard on kuvannut edistysajatuksen heterogeenisuutta pyramidina, jonka alimmalla tasolla ajattelu on kaikkein täsmentymättömintä ja jossa kannattajien määrä on suurin. Pyramidin pohjimmaisena ovat ne, jotka ovat uskoneet jatkuvaan edistykseen luonnontieteen ja myöhemmällä ajalla myös teknologian aloilla. Lähes yhtä monta on ollut niitä, jotka ovat uskoneet että teknologiset parannukset johtavat myös aineellisen hyvinvoinnin ja elinolosuhteiden paranemiseen.

Kolmannella askelmalla ovat vasta ne, joita voidaan pitää varsinaisen edistysajatuksen kannattajina ja jotka siis liittävät menneisyydessä ilmenneeseen ja tulevaisuudessa jatkuvaan edistykseen sosiaalisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden paranemisen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja vapauden kasvun.

Neljäs taso on jälleen kapeampi: sinne sijoittuvat ne, jotka uskovat lisäksi, että itse ihminen tulee muuttumaan henkisesti paremmaksi ja moraalisemmaksi kuin ennen. Vähiten on tämä jaottelun mukaan niitä, jotka ovat uskoneet ihmisen kehittyvän biologisesti joko luonnonvalintaan tai rotuhygieenisiin toimenpiteisiin perustuvan evoluution seurauksena.

Nämä eri tasot ja ulottuvuudet eivät välttämättä liity toisiinsa, esimerkiksi biologiseen edistykseen uskova saattaa olla hyvin epäluuloinen teknisiä keksintöjä kohtaan. Lisäksi on merkille pantavaa, että eri portaat ovat olleet eri aikaisia; etenkin teknologinen optimismi oli huipussaan vasta 1900-luvulla. (5) Edistysajatuksesta puhuttaessa on siis kiinnitettävä huomiota siihen, millaista edistystä tarkoitetaan: tiedollis-teknillistä, materiaalista, yhteiskunnallista, henkistä vai biologista edistystä.

Edistys tiedon ja vallan kasvuna

"Muuttamalla tietoaan maailmasta ihminen muuttaa maailmaa, jonka tuntee; muuttamalla maailmaa, jossa asuu, ihminen muuttuu itse." (Biologi T. Dobzhansky) (6)

Laajimmalle levinnyt muoto edistysajattelua on luultavasti ollut usko tieteiden ja tiedon edistystä tuottavaan voimaan. Inhimillisen tiedon määrän on 1600-luvulta lähtien ajateltu kasvaneen ja edelleen kasvavan, ja siitä syystä myös yhteiskunnan ja ihmisen itsensä on ajateltu kehittyvän parempaan suuntaan. Jo Francis Bacon kirjoitti, että tieteen tulisi palvella yhteiskunnan rakentamista. Tieteestä tulisi olla hyötyä" tulevaisuudelle. Teknologisen tiedon avulla ihminen kykenisi voittamaan luonnon asettamat ongelmat ja hallitsemaan sitä. Tyypillistä edistyksen maailmankuvalle onkin ollut ajatus ihmisestä luonnon yläpuolella olevana hallitsijana, kun taas edistystä kritisoivissa aatteissa ja utopioissa ihminen on joutunut usein sopeutumaan luonnon asettamiin ehtoihin.

Kukaan tuskin kiistää, etteikö ajatus luonnon hallitsemisesta tekniikan ja tiedon avulla olisikin konkreettisesti vaikuttanut näiden tiedonalojen arvostukseen varsin laajakantoisesti. Voidaankin sanoa, että käsitykset tulevaisuudesta ovat itseään toteuttavia: maailmalla on taipumus muuttua siihen suuntaan kuin sen ajatellaan muuttuvan. Käsitykset tekniikasta edistystä tuottavana voimana ovat vaikuttaneet toimintaan niin, että teknisen kehityksen hahmottelemat tulevaisuudenkuvat tai –ennusteet ovat toteutuneet.

Tuotannon ja kulutuksen kasvu on ollut usein varma merkki" edistyksestä. Materialistinen käsitys edistyksestä on ehkä se muoto, joka on pisimpään hallinnut länsimaista kulttuuria ja jonka osoittautuminen illuusioksi 1960-luvulta alkaen on - kenties juuri samasta syystä – eniten vaikuttanut koko edistysajatuksen heikkenemiseen.

Luonnon hallitsemisen ihanteesta on ollut vain askel ajatukseen yhteiskunnan hallitsemisesta tekniikan avulla. Edistyksenä on siis pidetty myös valtion vallan ja kontrollin kasvua.

Materialistisen edistysajatuksen merkitystä vallankäytössä on kuvannut mm. George Orwell (1949):

Satumaista tilastoa valui valumistaan kaukovarjostimesta. Viime vuoteen verrattuna oli enemmän elintarvikkeita, enemmän vaatteita, enemmän taloja, enemmän keittoastioita, enemmän polttoainetta, enemmän laivoja, enemmän helikoptereita, enemmän lapsia... kaikkea muuta oli enemmän paitsi tauteja, rikoksia ja mielenvikaisuutta. Vuodesta vuoteen, minuutista minuuttiin jokainen, kaikki kohosi ylöspäin nopeasti niin että sihinä kuului.
(Orwell, Vuonna 1984, suom. Oiva Talvitie.)

Edistys vallan kasvuna ei ole yleensä merkinnyt demokraattisen vapaan tahdon korostamista vaan pikemminkin päinvastoin. Yhteiskunnan parempaa hallitsemista ajaneet positivistit ja teknokraatit olivat sitä mieltä, että tulevaisuus on lainalaisuuksien ja historiallisten voimien määräämä eikä tahdolla ollut juurikaan sijaa siinä, millaiseksi maailma muodostuu. Ajateltiin, että selvittämällä noita voimia ohjaavat säännönmukaisuudet voitaisiin saada tieteellistä tietoa tulevasta kehityksestä. Siten voitaisiin hallita insinöörien tavoin ennustettuja pieniä häiriöitä muutoin edistyvässä yhteiskunnassa. Valta ja sen käyttö nähtiinkin lähinnä teknisinä kysymyksinä. Edistyksen vääjäämättömyys ilmeni koneen metaforassa: yhteiskunta nähtiin valtavana teknisenä laitteena, jonka vikoja yhteiskuntainsinöörit korjailivat.

Alkuperäinen yhdysvaltalainen teknokratialiike, joka oli kukoistanut 1930- ja 40-luvulla, uskoi, että tieteeseen ja teknologiaan perustuvat ohjelmat vaikuttaisivat ennennäkemättömän ja pysyvän tehokkuuden ja yltäkylläisyyden syntyyn tulevaisuudessa. Liikkeessä oli kyse tieteellis–teknologisen utopian toteuttamisyrityksestä. Toisen maailmansodan jälkeinen "futurologia" eli tieteellinen tulevaisuudentutkimus oli jatketta teknokraattien ihanteelliselle käsitykselle tieteen ja tekniikan etusijasta yhteiskunnassa. Futurologit julistivat uuden teollisen aikakauden alkamista, jolloin tiedemiehet ja teknikot tulisivat olemaan kehityksen kärjessä, ja heidän tietonsa tulisi olemaan taloudellisen kasvun ja yhteiskunnan ohjauksen korvaamaton voimavara. (7)

Tunnettu tieteellisen ennustamisen kriitikko Karl Popper väitti 1940-luvulla, että ihmisten objektivoiminen ja hallitseminen tulevaisuuden ennustuksilla johtaa totalitaariseen yhteiskuntaan. Tekniikan, talouselämän ja poliittisen vallan kolmiyhteyttä edistyksen nimissä alettiinkin yhä enemmän kritisoida varsinkin 1960-luvulta alkaen. Edistysajatus alettiin nähdä vankilana, joka hämärsi ihmisen vastuun toiminnastaan ja valinnoistaan. Jatkuvan edistyksen" todellinen erinomaisuus joutui kyseenalaiseksi atomipommin pudottamisen myötä: ihmiskunnan suurimmat saavutukset näyttivät kykenevän viemään ihmiskunnan myös tuhoon.

"Ihminen nykyisine aivoineen ei merkitse kehityksen loppua, vaan väliastetta eläimellisen sukuperinnön raskaasti rasittaman menneisyyden ja lupauksista rikkaan tulevaisuuden välillä. Sellainen on ihmisen tulevaisuus hänen menneisyytensä valossa... Mutta sen sijaan, että luonnollinen valinta aikaisemmin perustui biologisten lakien ja sattuman hitaaseen vaikutukseen, se perustuu nyt omaantuntoon, vapaudesta johtuvaan aivotoiminnan ilmennykseen, joka tarjoutuu meille kaikille edistymisen välineeksi. Saavuttamamme kehitysasteen mukaisesti valitsemme joko edistymisen tai taantumisen."
(LeComte du Noüy, Ihmisen tulevaisuus, suom. J. A. Hollo. Helsinki 1949

Edistys taantumuksena

Edistys on nähty myös mahdottomana, itseään vastaan kääntyvänä projektina, kuten H.G. Wells usean elokuvan pohjana olleessa teoksessa Aikakone (The Time Machine, 1895):

"Minusta näytti, että olin osunut ihmiskunnan rappion kauteen. Punainen iltarusko sai minut ajattelemaan ihmiskunnan auringonlaskua... Elinehtojen helpottamiseksi tehty työ – se todellinen sivistyminen, jonka ansiosta elämä muuttuu yhä turvallisemmaksi - oli jatkunut lopulliseen huippuunsa saakka. Yhdistynyt ihmiskunta oli saanut luonnosta yhä uusia voittoja. Sitä mikä on tätä nykyä pelkkää unelmaa oli ryhdytty määrätietoisesti toteuttamaan. Ja sen kaiken sato oli nyt edessäni!"
(suom. Matti Kannosto)

Maailmansodat ja lamakaudet sekä totalitarististen järjestelmien muodostuminen heittivät syvän varjon edistysuskon päälle 1900-luvun alkupuoliskolla. Uskoa automaattiseen historialliseen edistykseen alettiin yhä enemmän kritisoida. 1900-luvun edistysajattelu onkin ollut luonteeltaan ehdollista edistystä, jonka perusvire syntyi yleisestä kulttuuripessimismistä. Toisaalta edistyksen ajateltiin olevan mahdollista inhimillisen myötävaikutuksen avulla: edistys ei ole historiallisesti väistämätöntä vaan riippuvaista arvoista ja päämääristä, jotka ovat toiminnan perustana.

Edistyksen edellytyksiksi mainittiin 1950-luvun amerikkalaisessa keskustelussa usein esimerkiksi koneteknologia, sosiaalinen liikkuvuus, vapaa elinkeinoelämä ja ajatuksenvapaus. Usko tekniikan mahdollisuuksiin ei myöskään välttämättä ollut horjunut. Monille edistyksen virrassa soutaneille tiede ja tekniikka olivat juuri se keino, jolla ihminen rakensi itse edistystä. Usein myös demokratian ylläpitämistä sinänsä pidettiin edistyksenä. Hyvinvointivaltiot" ottivat 1960-luvulta tehtäväkseen rakentaa edistyneen yhteiskunnan tasa-arvon, sivistyksen ja talouskasvun hengessä. Sitä mukaa kun edistysajatus institutionalisoitui, hylkäsivät intellektuellit sen lähes kokonaan.

Ovatko unelmat välttämättömiä?

Edistysajattelun epämuodikkuus on aiheuttanut myös vastakysymyksen, voiko ihminen elää mielekkäästi ilman minkäänlaista toivoa tulevaisuudesta. Toiminta tapahtuu useimmiten siinä uskossa, että sillä on jotain vaikutusta tai hyötyä jollekin. Muussa tapauksessa yhteiskunta voi pyrkiä korkeintaan vallitsevan asiaintilan säilyttämiseen ja muutosten torjumiseen. Konservatiivisten ja nykyisyyskeskeisten ajattelutapojen on väitetty merkitsevän passiivista, jopa vastuutonta, suhtautumistapaa tulevaisuuteen ja nykyisyyteen. Keskustelu tulevaisuuden mahdollisuuksista onkin suuntautunut viime aikoina lähinnä arvoihin ja valintoihin; mitään automaattista edistystä ei ajatella olevan vaan tulevaisuus on avoin.

"Historia on ja on aina oleva vain alkua käsittelevä selostus... Elämä alkaa alituisesti. Ihmisen, avaruuden, sekä oppilaan että opettajan, johdolla elämä on yhdistettynä ja järjestettynä, aseenaan atoomin vapautettu voima ja kaikki meidän unelmamme ylittävä tieto, aina kuollen vain uudelleen syntyäkseen, aina nuorena ja kiihkeänä, seisova pian tämän maapallon päällä kuin astinlaudalla laajentaen valtakuntansa avaruuden tähtimaailmaan."
(H.G. Wells, Historian ääriviivat, Helsinki 1923, s. 875)

Viitteet

1. Sit. Ramsaye, Jerry: Paul and The Time Machine. Teoksessa Focus on the Science Fiction Film. Toim. William Johnson. New York 1972, s. 20. [takaisin]

2. Ks. Nisbet, Robert: History of the Idea of Progress. London 1980. [takaisin]

3. Condorcet´n ennustus on alunperin julkaistu teoksessa Mémoire sur le calcul des probabilités, lu par le marquis de Condorcet à l´Académie royale des sciences, le 4 août 1784, troisième partie, p. 675 du volume pour l´an 1782. [takaisin]

4. Wright, Georg Henrik von: Myten om framsteget. Tankar 1987–1992 med en intellektuell självbiografi. Falun 1993, 27. [takaisin]

5. Skovdahl, Bernt: Framstegstankens förfall? En forskningsöversikt över 1900-talets framstegstanke. Brutus Östlings Bokförlag Symposion 1996, s. 43–45. [takaisin]

6. Sit. Pierre Bertaux, Ihmiskunta käännekohdassa.Tulevaisuus ja elämänkäsitys, suom Marja-Leena Wegelius. WSOY 1963, s.7. [takaisin]

7. Kumar Krishan: Utopia and Anti-Utopia in Modern Times. Oxford 1987, s. 390. [takaisin]