Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa edistyskritiikin puheenvuorona

Vuonna 1893 Fredrick Jackson Turner esitti kuuluisan rajaseututeesinsä. Hänen teoriansa mukaan ensimmäinen vaihe Amerikan historiassa päättyi rajaseudun katoamisen myötä. Historian sivuille siirtyvä aikakausi oli kuitenkin ehtinyt jo jättämään perintönsä amerikkalaiselle kulttuurille. Tuona aikana oli muotoutunut mytologian kyllästämä käsitys edistystä rajaseuduille vieneistä lännen sankareista ja villeyden kesyttäjistä. Tarinoiden valkoiset" päähenkilöt edustivat amerikkalaista miehuutta, idealismia ja rohkeutta. (1) Edistyksen sanansaattajat olivat tulleet osaksi amerikkalaisen menneisyyden hohtavaa henkilögalleriaa.

Elokuvatutkimuksen mukaan elokuvat vastaavat katsojien massatuntoja esittämällä vastauksia oman aikansa kysymyksiin. John Caweltin elokuvaperinne-analyysissä esittämässään väitteessä klassisten elokuvatyylien lainalaisuudet kokivat voimakkaan muutosprosessin 1960-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Puhtaiden" ja vilpittömien" myyttien vahvistamisen sijasta elokuvat loivat uudenlaisia menneisyyksiä. Klassisen elokuvaperinteen katoamisen seurauksena syntyi neljä uutta perinnettä": klassista perinnettä parodioiva elokuva (Blazing Saddles), perinnettä nostalgisoiva elokuva (True Grit), historiaa demytologisoiva elokuva (Little Big Man) ja myyttiä sen itsensä vuoksi vahvistava elokuva (The Wild Bunch). John Caweltin teorian mukaan muutosprosessi johtui perinteen loppuunkulumisesta. Tuoreet näkökulmat syntyivät vastavoimana uupumiselle. (2)

Jim Collins tunnustaa klassisen elokuvaperinteen kokeman voimakkaan muutosprosessin. Hänen kritiikkinsä kohdistuu John Caweltin esittämiin kehitysprosessin syy–seuraus-suhteisiin. Muutos ei Collinsin mukaan johtunut aiheen loppuunkulumisesta tai television noususta elokuvateattereiden haastajaksi, vaan muutos johtui pyrkimyksestä vastata elokuvayleisön kokemaan sukupolvenvaihdokseen. Yhä tärkeämmäksi elokuvien kohderyhmäksi nousivat vastakulttuuria" vaativat opiskelijanuoret vanhempien ikäluokkien jäädessä viettämään kotoista iltaa television äärellä. (3) Elokuvaperinteen muuttuminen johtui Collinsin mukaan ennen kaikkea elokuvan pyrkimyksestä vastata uuden kohdeyleisön esittämiin haasteisiin.

Vuonna 1990 Kevin Costner teki debyyttinsä elokuvaohjaajana. Michael Blaken samannimiseen romaaniin perustuva Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, 1990) nousi nopeasti kaupalliseksi menestykseksi. Suosioon nousemista vauhdittivat monet elokuvan saamat uutta näkökulmaa ylistävät kriitikkoarvostelut. Vuonna 1991 Costnerin ohjaustyö palkittiin seitsemällä Oscarilla ja kahdella Golden Globe –palkinnolla. Elokuvan tulkintaa historiasta ei kuitenkaan voi pitää rehellisenä, sillä se lähti muokkaamaan vanhojen myyttien sijalle uusia myyttejä. Se loi uusia totuuksia aikansa kysyntää vastaavaksi.

Matka pimeään sydämeen

"...To open to civilization the only part of our globe where Christianity has not yet penetrated and to pierce the darkness which envelops the entire population."
(Leopold II) (4)

Vuonna 1899 puolalais-englantilainen kirjailija Joseph Conrad (1857–1924) kirjoitti klassikoksi ajan saatossa muodostuneen romaanin Heart of Darkness / Pimeyden sydän. Siirtomaavalta-ajan Afrikkaan sijoittuva kertomus tarkasteli eurooppalaisten ensiaskeleita kartoittamattomille ja pimeille alueille. Romaani on nähty kirjailijan fiktiivisen muodon saaneena omaelämänkertana hänen vuonna 1890 Kongoon suuntautuneesta miehuuskokeestaan. Matkallaan huomaamansa totuus sivistyksen viemisen kielteisemmistä puolista teki suuren vaikutuksen kirjailijaan. (5)

Näkemykset heijastuivat kirjalliseen tuotantoon. Pimeyden sydämen kantavana johtoajatuksena olikin sen voimakas kritiikki eurooppalaisten ylimielisyyttä ja utilitaristista suhtautumista luontoa ja kohtaamaansa alkuperäisväestöä kohtaan. Kaikki keinot olivat sallittuja valkoisille, jotka veivät sivistystä mukanaan norsunluun hankinta-aluille. Edistyksen eteenpäin viemisen nimessä tapahtunut Afrikan valloittaminen muutti valistuksen tuhoksi ja sivistyksen taakaksi. Tarina oli kasvukertomus sivistyksestä villeyteen joutuneesta sielunmaailmasta.

Vuonna 1990 valmistunut Tanssii susien kanssa jatkoi westernin perinnettä hyvin Conrad-tyylisessä" hengessä. Matkalaisen armoton kuvaus Afrikasta oli vaihtunut Amerikan koskemattomalle rajaseudulle komennetun upseerin alkuperäisväestön ja luonnon kuvaukseksi. Villeyden ja sivistyksen vastakkainasettelun kautta esitetty päähenkilön henkinen kasvutarina poikkesi perinteisestä western-lajityypille ominaisesta alkuasetelmasta. Kevin Costner vei tarinansa esikuvaansa" pidemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö ei ainoastaan ymmärtänyt edistyksen mukanaan tuomia kielteisiä puolia vaan muuttui osaksi parempaa ja oikeampaa yhteisöä. Blaken vuonna 1988 kirjoittamaan romaaniin perustuva elokuva esitti sivistyksen kirouksena ja villeyden puhtautena.

Elokuvan näkökulma rakentuu kahden ääripään vastakkainasetteluun. Pimeyden sydämen voittoa hamuavat, kapitalismin nimeen vannovat onnenonkijat ovat siirtyneet vanhalta mantereelta uudelle. Sivistynyt maailma esitetään Costnerin ohjauksessa luonnon rajallisia voimavaroja mielivaltaisesti hyväksikäyttävänä sekä vihamielisesti luontoon suhtautuvana anonyyminä ja kasvottomana voimana. Kerronta on erittäin alleviivaavaa kertoessaan totuutta punaisen miehen taakasta". Esimerkiksi biisonijahtiin valmistautuvat kirkasotsaiset luonnonlapset joutuvat todistamaan valkoisten epäpyhää suhdetta luontoon. Voiton maksimointiin pyrkineet valkoiset ovat teurastaneet suuria määriä biisoneita vain niiden kallisarvoisten vuotien vuoksi. Sivistystä länteen vievien piittaamattomuudesta luontoa kohtaan kertoo elokuvassa myös useat viittaukset eläinten käyttämiseen harjoitusammunnan kohteena.

Edistyksen taakka pimeyden sydämelle

Joseph Conradin teoksessa sivistystä eteenpäin vievät henkilöt olivat omien näkemyksiensä vankeja. Eurooppalaisten ylimielinen suhtautuminen luontoon ja alkuperäiskansoihin oli keskeisenä henkilöitä yhdistävänä voimana. Jalot aatteet muuttuivat oman edun tavoittelun seurauksena pyhitetyksi ja laillistetuksi riistämiseksi. Sivistys ja edistys merkitsivät taakkaa valkoisten kohtaamille kansoille. Orjuus, kuolema ja luonnon hyväksikäyttö seurasivat valkoisen miehen askelia, minne hän ikinä matkasikaan.

Valistuksen vieminen tietämättömyyden reuna-alueille ei sujunut kuitenkaan ongelmitta, sivistys eteni vain pienin askelin kohdaten aina aika ajoin ihmismielen asettamia rajoituksia. Matka pimeyden sydämeen, ihmisten käsitysten alkujuurille eteni yksilötasolla tapahtuvien kehitysprosessien kautta. Conradin teoksessa pahinta mahdollista imperialismia edustava kauppa-asiamies Kurtz olikin ympäröimänsä villeyden kourissa ajautunut pakkomielteidensä pauloihin, väkivallan kyllästämään vääristyneeseen todellisuuteen. Sisäiselle tutkimusmatkalle lähtenyt tarinankertoja Marlow sen sijaan löysi omalla matkallaan itsestään eurooppalaisen rasismin vääryyttä ymmärtävän puolen.

Kevin Costnerin ohjauksessa alkuperäiskansan jumalana palvoma Kurtz on vaihtunut yksinäisyyden hulluksi ajamaksi, kuninkaaksi julistamista odottavaksi majuri Fambroughiksi ja Marlow viimeisiä rajaseutuja haikailevaksi luutnantti John J. Dunbariksi. Luontoon ja toiseuteen epäkunnioittavasti suhtautuvat henkilöt joutuvat maksamaan raskaan hinnan asennoitumisestaan. Rajaseudulla kohdattu yksinäisyys ja kyvyttömyys ymmärtää luontoa on johtanut yksilön ajautumaan hulluuteen tai hulluutta pakoon lähteneiden villeydessä kohtaamiin kuolemiin. Vain luonnon ja luonnosta elävien ihmisten harmonian ymmärtäminen, pääsy länsimaisen sivistyksen ja edistysajatuksen ulkopuolelle mahdollistaa pelastuksen valistuksen mukanaan tuomalta painolastilta. Luonnon ymmärtämisen kautta tapahtuu ihmisen henkinen kehittyminen. (6)

© Majestic Film

Vain lännenelokuvista tutut jylhän kauniit maisemat on hyväksytty perinteestä Kevin Costnerin ohjaamaan toisenlaiseen" westerniin. Luonnon ja alkuperäisyyden ymmärtäminen ovat avaimia henkiselle kehitystarinalle.

Elokuvan keskiöön nouseekin kritiikki edistysuskoa, kritiikki kohti ikuista edistymistä" –ajattelua kohtaan. 1700-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka vallitsevana ajatuksena ollut klassinen edistysusko esitetään elokuvassa ristiriitaisesti. Lainomainen kehittyminen kohti aineellista ja henkistä parempaa on muuttunut henkisen ja aineellisen edistyksen vastakkainasetteluksi. Kritiikki esitetään yksittäisen sotilaan kohtaaman henkisen kasvutarinan kautta. Alussa luutnantti Dunbar esitetään rajaseudulle saapuvana valkoisen miehen taakan omaavana idealistina, joka haluaa nähdä rajaseudun ennenkuin se katoaa.

Vain tavanomaista kunnioittavampi suhde luontoon erottaa luutnantin kaltaisistaan. Epäluuloinen ja ymmärtämätön suhtautuminen alkuperäisväestöön toimiikin sankarin toimintaa ohjaavana voimana. Saavuttuaan asemapaikaksi määrättyyn hylättyyn asemapaikkaansa Fort Sedgewickiin John Dunbar ryhtyy välittömästi suojatoimiin viholliseksi arvelemaansa intiaaniväestöä vastaan. Ensimmäisessä kohtaamisessaan Dunbar välittömästi otaksuukin leirissä vierailleen intiaanin vihamieliseksi, uhaksi itselleen ilman mitään näkyvää syytä. Elokuvan sankari on siis alussa oman kulttuurinsa näkemysten vanki.

Henkinen kasvutarina

Perinteisestä lännenelokuvasta tuttu ennakkoasetelma jää Kevin Costnerin ohjauksessa kuitenkin vahvistamatta. Vihollinen löytyy lopulta valkoisen miehen sivistyksen murjomasta sielusta. Viimeisiä rajaseutuja etsimään lähtenyt sotilas kohtaa nopeasti kasvutarinansa. Eristys ja yksinäisyys auttavat tarinan sankarin löytämään todellisen minänsä. Marlowin tavoin luutnantti Dunbar huomaa edistyksen merkitsevän eri asioita eri ihmisille, sivistyksen ja valistuksen etenemisellä ovatkin voittajansa ja häviäjänsä. Erilaisten kasvuriittien kautta tapahtuva henkinen kehittyminen opettaa huomaamaan edistyksen tarkoittavan sivistyneen ihmisen kehittymistä kohti huonompaa. Se merkitsee etäytymistä luonnon ja toiseuden ymmärtämisestä. Elokuvan mukaan Amerikan kutsumuskohtalolla perusteltu lännen valloittaminen merkitsikin vain läntiselle pallonpuoliskolle siirtynyttä imperialismia.

Esitetty kasvutarina tapahtuu vaiheittain. Sankarin ulkoinen olemus alkaa tarinan edetessä yhä selvemmin osoittamaan muodonmuutosta. Alussa sivistystä edustavat huoliteltu asepuku ja jäykät järjestyssäännöt katoavat sisäisen kehittymisen ja henkisen kasvun myötä. Ensimmäisellä vierailulla intiaanikylään Yhdysvaltain lippu muuttuu kääreliinaksi ja biisoninmetsästyksessä asetakki vaihtuu vaihtokaupassa intiaanien rintakoristeeseen. Lopullisen muodonmuutoksen Dunbarin ulkoinen muotokuva kokee taistelussa suojaamattomaan kylään hyökkääviä pawnee-intiaaneja vastaan.

Tarinan sankarin matka sielunsa alkujuurille oli alkuperäisessä Tanssii susien kanssa –elokuvajulisteessa keskeisessä asemassa. Intiaanisymbolien ympäröimä sankari –juliste poikkesi huomattavasti ulkomaanlevityksessä" olevien elokuvien mainosjulisteesta.

© Majestic Film

Kahakan aikana Dunbar hylkää viimeisen ulkoisen tunnusmerkkinsä valkoiseen kulttuuriin. Upseerin käsiaseesta luopumisen jälkeen elokuvan myyttinen sankari on ulkoiselta muodoltaan täydellisesti intiaani. Ulkoinen muuttuminen on kuitenkin vain havainnollistamassa ihmismielessä tapahtuvaa todellista kasvutarinaa. Taistelun jälkeisessä päiväkirjamaisessa monologissaan Dunbarin huomaakin lopulta löytäneensä intiaanien keskuudessa todellisen itsensä. Hänen aikaisempaa identiteetiään edustaneella nimellä ei enää ollut merkitystä:

"It was hard to know how to feel. I had never been in battle like this one. There was no dark political objective, this was not a fight of territorial riches or to make men free. We had been fought to preserve the food storage to see us through the winter, to protect lives of women, children and the love-ones only a few feet away. Stone Calf was a great loss, but even the old men can not remember such a one-sided victory. And I gradually became to look at in a new way. I felt a pride I’d never felt before. I’d never really known who John Dunbar was. Perhaps the name itself had no meaning, but as I heard my Sioux name being called over and over, I knew for the first time who I really was..."

Joseph Conradin romaanissa sivistyksen taakan ymmärtänyt tarinankertoja jäi tarkkailijan asemaan. Ymmärrettyään alkuperäisväestön kohtaaman taakan, Marlow halusi vain paeta näkemäänsä vääryyttä. Elokuvassa Tanssii susien kanssa sankarin kohtaamat intiaanit muuttuvat tarinan edetessä vihollisista ystäviksi, rajaseudun luonto pelottavasta tuntemattomasta edistykseltä varjeltavaksi rikkaudeksi ja valkoisen miehen rajaseudulle tuoma edistys hävitykseksi ja tuhoksi. Costnerin ohjaus viekin tarinansa pidemmälle. Elokuvan keskeinen kasvutarina tapahtuu itsensä löytävän Dunbarin ajatusmaailmassa. Blaken romaanissa sankarin lopullinen muodonmuutos tapahtui unimaailmassa, profetiamaisen unen kautta Dunbar lopulta ymmärsi irtautuneensa valkoisesta" ajattelusta.

Elokuvassa muutos tapahtuu taistelussa leiriin hyökkäävää intiaaniheimoa vastaan. Muutosprosessin seurauksena Kevin Costnerin esittämä hahmo siirtyy kuitenkin vain aikakaudesta toiseen. Elokuvan alun 1800-luvun Yhdysvaltoja edustava sotilasaristokraatti muuttuu 1900-luvun jälkipuolen ympäristötietoiseksi ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavaksi aktivistiksi. Costnerin ohjaus käsitteli oman aikansa esiin nostamia kysymyksiä menneisyyteen sijoittuvan tarinan kautta. (7)

Poliittisesti korrekti elokuvamenneisyys

"...I saw some Indians that had been scalped, and the ears were cut off of the body of White Antelope (said Captain L. Wilson of the First Colorado Cavalry). One Indian who had been scalped had also his skull all smashed in, and I heard that the privates of White Antelope had been cut off to make a tobacco bag out of. I heard some of the men say that the privates of one of the squaws had been cut out and put on a stick..."
(Robert Bent) (8)

Yhdysvalloissa 1960-luvulta lähtien on historiankirjoituksessa noussut yhä kasvavammalla voimalla esiin kansallisen historian vääryydet. Revisionistinen historiankirjoitus on kohdistanut kritiikkinsä mytologian kyllästämiin sankaritarinoihin. Kenraali Custerista tarunomaisen sankarin muokannut, voittajan miekkaa seurannut historiankirjoitus on joutunut väistymään uusien näkökulmien myötä. Esimerkiksi sotamies Robert Bentin silminnäkijätarinasta todistusvoimansa hakevat tutkijat ovat pyrkineet todistamaan oikeaksi kansanmurhaa tukevat väitteensä. Näkökulmien avartuminen ja uudet lähestymistavat ovat herättäneet laajentuvaa mielenkiintoa. On oikein ja ajan hermolla olevaa asettua kärsimään joutuneiden puolelle.

Klassiset westernit tekivät lännen valloittamisen hyväksyttäväksi ja itsestäänselväksi luonnollistamalla myytin. (9) Amerikan alkuperäiskansat kohtasivatkin perinteisessä western-elokuvassa kohtalonsa usein näennäisen oikeutetusti valkoisten kiväärien piipusta. Punaista vaaraa" saikin suhteellisen vapaasti metsästää valkokankaalla ilman suurempia pohdiskeluja asian oikeutuksesta. Arthur Pennin ohjaama Pieni suuri mies (Little Big Man, 1970) jäi oman aikansa harvinaisuudeksi kaupallisena menestyksenä. (10) Historiaa demytologisoiva ja parodioiva elokuva esitti tarinan menneisyydestä ilman pyrkimystä esittää tulkintaa vain ainoa oikeana tulkintana. Elokuvassa kyytiä saivat monet hohtavat menneisyyden sankaritarinat.

Vuonna 1986 Roland Joffé jatkoi Kunnian kentistä (The Killing Fields) alkannutta kansanmurhista kertovaa tarinaansa ohjauksella Linnoitus (The Mission). 1700-luvun Etelä-Amerikkaan sijoittuva kertomus esitti alleviivaten eurooppalaisen sivistyksen kirouksen. Joffén ohjaus esitti vuonna 1756 käydyn Caibalen taistelun fiktion keinoin. Elokuvaperinteestä tuttu asetelma oli kokenut voimakkaan muutoksen: valkoista sivistystä eteenpäin vievistä henkilöistä oli tullut taakka alkuperäiskansojen edustajille. Jesuiittojen ylläpitämän lähetysaseman uskonpuolustajat joutuivat fyysisesti ja henkisesti taistelemaan imperialismilla kyllästettyä edistystä vastaan. Elokuva pyrki tietoisesti muokkaamaan katsojiensa menneisyyskäsitystä. Elokuvan tuore tulkinta ja uusi näkökulma saavuttivat huomattavaa kriitikkomenestystä. Aikaansa seuraava poliittisesti korrekti" Linnoitus palkittiin Akatemiassa mm. parhaan elokuvan palkinnolla. Tulkinta sai osakseen myös voimakasta kritiikkiä. Elokuvakriitikko Chris Peachment esimerkiksi kritisoi elokuvaa entisen kommunistin käsikirjoittamaksi. (11)

1980-luvun lopulta alkaen syntyikin uusi elokuvamenneisyys-perinne. Osa menneisyyteen sijoittuvista tarinoista alkoi tietoisesti muokkaamaan katsojilleen uutta historiakäsitystä, ajan hermolla olevaa muotitietoisempaa historiaa 1800-luvulla tapahtuneesta villin lännen kesyttämisestä. Muotiteemoiksi nousseiden näkökulmien kautta katsojille tarjottiin valkokankaalla mikä–mikä–maa-menneisyyksiä". Elokuvat pyrkivät ratkaisemaan nykyhetken ongelmia menneisyyteen sijoittuvien opetustarinoiden kautta. Ironian sijasta elokuvat pyrkivät nostalgisoimaan revisionistisen historiankirjoituksen. Tyylisuunnan edustajat muodostivat kuitenkin perinteisten myyttien sijasta vastamyyttejä. Elokuvien tarjoamilla usein anakronistisilla ja subjektiivisilla totuuksilla historiasta oli vain vähäiset kytkennät todelliseen" menneisyyteen.

"Uusvilpitön" Tanssii susien kanssa

Ympäristötietoisuus ja alkuperäiskansojen oikeudet ovat nousseet myös menneisyyteen sijoittuvien elokuvien trendikkäiksi näkökulmiksi. Uudella tavalla menneisyyteen suhtautuvat elokuvat pyrkivät kertomaan mitä Amerikan mantereilla oli tapahtunut ennen virallista lännen valloittamista, ennen kuin nationalismin kyllästämät mytologiset sankarihahmot ryhtyivät kesyttämään viimeisiä rajaseutuja. Elokuvat pyrkivät esittämään poliittisesti korrektin, ajan hermolla olevan lännenelokuvien esihistorian. Roland Joffén ohjaus käsitteli todellista menneisyyden tapahtumaa fiktion keinoin.

Mutta entäpä kun menneisyydestä kertovalla tarinalla ei ole todellista kiinnekohtaa menneisyyteen, kun luodaan historiallinen totuus puhtaasti fiktiivisestä kertomuksesta! Kevin Costnerin ohjaus käsitteli menneisyyttä erittäin vaarallisin metodein. Elokuva pyrki todistamaan anakronismiin syyllistyvän kerrontansa autenttiseksi ja ainoaksi oikeaksi tulkinnaksi. Postmodernin, monia totuuksia tarjoavan kerronnan sijasta elokuva tarjosi katsojalle vain yhden totuuden. Ohjaajan subjektiivisesta näkemyksestä käsittelemäänsä aiheeseen kertoo hänen esittämä lausunto:

"...This is an honor I do not take lightly...Now, when I fly over the middle of the country I will never again be able to to look down without knowing there are people in those empty places...when I was a boy playing Cowboys and Indians I always wanted to be the Indians..."
(Kevin Costner) (12)

Costnerin ohjauksessa kuva Amerikan alkuperäisväestöstä poikkeaa selvästi perinteisestä tutusta asetelmasta – tavallisesti uhrina esitetty on muuttunut elokuvassa viholliseksi ja vihollinen uhriksi. Elokuvassa intiaaniväestö esitetään positiivisilla arvoilla varustettuina. Huumorintajuiset, rohkeat ja jalot personifioidut intiaanit esitetään arkipäivän askareissaan. Osansa tarinan kerronnassa saavat niin aikuisten yölliset petileikit kuin intiaaninuorukaisten kujeilut. Elokuva pyrki todistamaan esittämänsä väitteen oikeaksi elokuvaperinteen vanhoin tehokeinoin. Sympatiaa herättävät henkilöt on esitetty positiivisin varauksin vastakkainasettelun kautta.

Vastavoiman luonnon kanssa harmoniassa eläville jaloille villille muodostavat väkivaltaiset, likaiset ja mitään luonnosta piittaamattomat valkoiset, jotka pyrkivät edistyksen nimeen hallitsemaan ja hyödyntämään luontoa. Perinteisen lännenelokuvan asetelma on käännetty vain päinvastaiseksi. Jim Collins tarkasteleekin ohjausta uusvilpittömänä (New Sincerity) elokuvana. Elokuva ratkoi nykyajan ongelmia menneisyyteen sijoittuvien vilpittömien" ja mahdottomina pidettävien tarinoiden kautta. Elokuva pyrki luomaan katsojalleen postmodernin totuuksien kirjon sijasta vain yhden nostalgisoidun lännenelokuvien esihistorian. (13)

© Majestic Film

Elokuva esitti vastakohtien kautta hyvän ja pahan. Puhtaiden ja ylväiden intiaanien vastakohtana esitettiin likaiset, huonotapaiset ja ilkeät valkoiset.

© Majestic Film

Katoavainen näkemys edistyksen kiroista

Kevin Costner nautti suurta suosiota Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa elokuvan tulkinnan seurauksena. Positiivinen tulkinta toi Costnerille mm. Sicangu Lakota Nationin jäsenyyden. Hänen saavuttamastaan suosiota uuden kansansa keskuudessa tuki myös hänen isännöimänsä 8-osainen dokumenttisarja 500 Nations (ohjaus: Jack Leustig, 1995), joka pyrki todistamaan jo elokuvassa esitetyn totuuden oikeaksi. Tähden saama arvostus uusien veriveljiensä keskuudessa oli kuitenkin erittäin lyhytaikainen.

Kunnioitus katosi todellisen kasvutarinan paljastumisen myötä. Elokuvan kautta tapahtunut rahastus sai monen alkuperäiskansan edustajan vaihtamaan näkemystään valkokankaalla intiaanien puolustajaa esittäneestä näyttelijästä. Monet intiaaniaktivistit näkivät Costnerin vain riistäneen intiaanikulttuuria. Lopullinen silmien avautuminen tapahtui Costnerin ryhtyessä viemään omaa taloudellista edistystään intiaanien pyhille maille. (14)

Kynnyskysymykseksi muodostui Costnerin pyrkimys veljensä kanssa perustaa viiden tähden hotelli The Dunbar" Sioux-intiaanien pyhänä pitämälle maalle. Vuonna 1864 George Armstrong Custerin johtama laiton tutkimusmatka" Mustille kukkuloille merkitsi yli sata vuotta kestäneen riidan alkua. Vuonna 1877 tehdyn sopimuksen mukaisesti mineraalirikas alue siirrettiin intiaanikansalta valkoiseen omistukseen. Vuonna 1980 Yhdysvaltain korkein oikeus tunnusti tehdyn sopimuksen vertaansa vailla olevaksi epäoikeudenmukaisuudeksi Yhdysvaltain historiassa ja määräsi kukkulat Sioux-intiaanien omistukseen. Lopullinen alueen omistusoikeus on edelleen vailla ratkaisua – kiistan on aiheuttanut väittely korvausmuodoista.

Costnerin pyrkimys rakentaa luksushotelli pyhälle alueelle merkitsikin monelle näyttelijän todellisten tavoitteiden paljastumista, kun tähti pyrki rahastamaan loppuun saakka keksimäänsä kultasuonta. Elokuvan kirkasotsainen intiaani olikin loppujen lopuksi vain naamioon pukeutunut lehmipoika", joka ratsasti intiaanien kulttuurilla. Intiaaniartisti John Pullianin kommentti heijasti monen uutta näkemystä veriveljestä:

"...But now it seems like he’s just another white guy coming here to take what he can get..." (15)

Viitteet

1. Lännenmyytti syntyi vasta villin lännen kadotessa. Usein perinteen syntymisen syyksi on esitetty juuri pakeneminen sivilisaation mukanaan tuomalta ahdistukselta. Hietala, Veijo: The End - Esseitä elävän kuvan elämästä ja kuolemasta, s. 176–179. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki 1996. Katso myös tarkemmin Turnerin rajaseututeesistä Slotkin, Richard: Gunfighter Nation: The Myth of the Frontier in Twentieth-Century America, s. 29–35, 491–497. Harper Perennial, New York 1992. [takaisin]

2. Collins, Jim: Genericity in the Nineties, s. 244. Film Theory Goes to the Movies. Edited by Jim Collins, Hilary Radner and Ava Preacher Collins. Routledge, London 1993. Jaottelu ei ole yksimielinen elokuvateoreetikkojen keskuudessa. Esimerkiksi Slotkinin mukaan vuosina 1969–1972 syntyi kolme eri tyylistä vaihtoehtoista" lännenelokuvaa: formalistinen, neorealistinen ja vastakulttuuriin" pohjautuva elokuva. Slotkin 1992, 628–629. Katso myös Veijo Hietalan analyysi elokuvien lajievoluutiosta Hietala 1996, 182–189. [takaisin]

3. Collins 1993, s. 244–245. [takaisin]

4. Belgian kuningas Leopold II organisoi vuonna 1876 kokouksen Brysseliin, missä ratkaistaisiin Kongon kohtalo saattaa se eurooppalaisen sivistyksen siunauksen" alaiseksi. Murfin, Ross C.: Introduction: The Biographical and Historical Background, s. 5. Teoksessa Joseph Conrad, Heart of Darkness, A Case Study in Contemporary Criticism. Edited by Ross C. Murfin. A Bedford Book, New York 1989. [takaisin]

5. Murfin 1989, 8–16. Vertaa myös Joseph Conradin elämänkertaa hänen kirjoittamaansa romaaniin Heart of Darkness. Conradin teoksessa keskeisessä asemassa oli siirtomaajärjestelmään kohdistunut kritiikki, alkuperäiskansat olivat lähinnä rekvisiitan" asemassa. Vrt. asennoituminen intiaaneihin Pohjois-Amerikassa: noble savage – savage beast. [takaisin]

6. Ostwalt, Conrad: Dances With Wolves: An American Heart of Darkness, s. 209–215. Literature Film Quarterly (Vol. 24, No. 2, 1996). [takaisin]

7. Ostwalt 1996, 209-215; Sarf, Wayne Michael: Oscar Eaten by Wolves, s. 62–63. Film Comment (XXVII/6, Nov–Dec. 1991). [takaisin]

8. Sotamies Robert Bent kuvasi silminnäkijäkuvauksessaan 29.11.1864 käydyn Sand Creekin taistelun. Eversti John Chivingtonin johtamaa hyökkäystä cheyenne-kylään käsittelee My Lain tapahtumista vaikutteitasaanut Raplh Nelsonin ohjaus Soldier Blue (1970). Slotkin 1993, 630. Bentin kuvaus löytyy teoksesta Stannard, David: American Holocaust. - Columbus and the Conquest of the New World, s. 133. Oxford University Press, Oxford 1992. [takaisin]

9. Hietala 1996, 181. [takaisin]

10. Arthur Pennin ohjaus ei ollut ainoa vastakkaista näkökulmaa edustava elokuva. Muita intiaanimyönteisiä elokuvia olivat mm. Cheyenne Autumn (1964), Great Sioux Massacre (1965) ja Soldier Blue (1970). [takaisin]

11. Chris Peachmentin mukaan outoa ei ollut elokuvan tarjoama näkökulma, vaan tarinan suhde yksilöön historiassa: "... It’s a good device, and one inherently dramatic, but it is a shade surprising coming from somelike like Bolt, who in his youth was Communist, later (and still, I belive) a socialist, and was famous for holding up the filming of ‘Lawrence of Arabia’ because he had been arested and imprisoned for demonstrating with the CND. Such people are not strickly supposed to see history in terms of pivotal moments which affect single human beings...". Peachment, Chris: In God’s Name, 17. Time Out. London’s Weekly Guide (October 22–29, 1986). John Boormanin vuonna 1985 ohjaama Smaragdimetsä / The Emerald Forest tarkasteli jo vuotta aikaisemmin täysin samoja teemoja nykyaikaan sijoittuvan puhtaasti fiktiivisen ja romantisoidun tarinan kautta. [takaisin]

12. Lurie, Jon: Who Would Do Such a Thing. Kevin Costner Plans Resort Complex in the Black Hills. The Circle, News from a Native perspective (April, 1995).
[http://www.ratical.com/ratville/KC.html] [takaisin]

13. Collins 1993, 242–243, 257–262. Katso myös Hietala 1996, 182, 188. [takaisin]

14. Lurie 1995 (internet). [takaisin]

15. Lurie 1995 (internet). [takaisin]