Minulle syötetään ja juotetaan omia ajatuksiani. Olen kuulevinani, kuinka oma tekstini, oma elämäni tulee takaisin. Oma elämäni!

– Daniel Feeld Dennis Potterin tv-sarjassa Kylmä Lazarus.

Käsikirjoittajat jäävät yleensä sivustakatsojiksi, kun ohjaajia ja näyttelijöitä nostetaan jalustalle. Englantilainen, kesäkuussa 1994 kuollut Dennis Potter oli poikkeus tästä säännöstä. Potterin televisiosarjat Pennejä taivaasta(Pennies from Heaven, 1981) ja Laulava salapoliisi (The Singing Detective, 1986) olivat arvostelu- ja yleisömenestyksiä, jotka nostivat tekijänsä eurooppalaisten tv-käsikirjoittajien keulahahmoksi.

Dennis Potter oli brittiläisen
Tv-draaman armoitettu monitoimimies

Potterin tavaramerkkinä oli yllätyksellisyys ja kliseisten juonikaavojen hylkääminen – tai niiden vieminen ääripisteeseensä. Helmikuussa 1994 lääkärit antoivat syöpään sairastuneelle Potterille neljä kuukautta elinaikaa. Käsikirjoittajan sanainen arkku ei kuitenkaan vielä ollut suljettu. Sitkeä kynämies taisteli kuolemaa vastaan ja ehti vielä saada käsikirjoitukset – tai niiden raakaversiot – kahteen televisiosarjaan, Karaokeen (Karaoke, 1996) ja Kylmään Lazarukseen (Cold Lazarus 1996), jotka sitten valmistuivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Vaikka sarjat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, ne kuitenkin kietoutuvat kiinteästi toisiinsa. Alun perin sarjojen välillä ei ollut yhdistävää tekijää, mutta saatuaan tietää elinpäiviensä hupenevan Potter yhdisti kuusiosaisiksi tarkoitetut sarjat kahdeksi neliosaiseksi kokonaisuudeksi. Karaoke ja Kylmä Lazarus tuotettiin vanhojen kilpailijoiden, BBC:n ja Channel 4:n yhteistyönä, ja kirjailijan toivomuksesta ne esitettiin peräkkäin, joten siinä mielessä kyse on yhdestä sarjasta. Käsikirjoitustensa painetun version esipuheessa hän ainakin kutsui niitä henkiseksi testamentikseen (1). On vaikea sanoa, kuinka tarkasti sarjat seuraavat Potterin käsikirjoitusta, eli millä tavoin esim Kylmän Lazaruksen maailma vastaa Potterin alkuperäistä visiota. Joka tapauksessa sarjat käsittelevät mielenkiintoisia, televisiosarjoille epätyypillisiä kysymyksiä identiteetin hajoamisesta, taiteen ja todellisuuden välisestä suhteesta, muistojen siirtämisestä ja medioiden vallasta.

Monipuolisuudestaan ja sisällöllisestä rikkaudestaan huolimatta Karaoke ja Kylmä Lazarus näyttävät ainakin toistaiseksi jääneen yllättävän vähälle huomiolle. Artikkelissani yritän suhteellisen vapaasti assosioiden hakea Potterin kuvallisen testamentin merkitystasoja ja suhteuttaa niitä näennäisesti yllättävänkin kaukana oleviin asioihin. Lopuksi pohdin erityisesti Kylmän Lazaruksen yhteiskuntakuvaa ja sen suhdetta teknologiseen edistykseen. Millaisen tulevaisuuskuvan viimeisiä rivejään kirjoittanut käsikirjoittaja lopulta antoi? Vieläkö ihmiskunta pystyy saavuttamaan edistyksen ihanteet?

Kilpailu kuoleman kanssa

Karaoken päähenkilönä on elämäänsä kyllästynyt, kuolemansairas käsikirjoittaja Daniel Feeld, joka on kirjoittanut tv-sarjan nimeltä Karaoke. Sarjansa visuaalista toteutusta mustasukkaisesti varjeleva Daniel ottaa toistuvasti yhteen ohjaajan kanssa ja suhtautuu muutenkin käsikirjoitukseensa maanisen omistavasti. Danielin elämä muuttuu, kun hän huomaa, että todelliset tapahtumat hänen ympärillään alkavat muistuttaa tv-sarjan tapahtumia. Gangsteri Pig" Maillon ja karaokebaarissa työskentelevä Sandra ovat kuin suoraan Danielin käsikirjoituksesta, jonka lopussa Sandralle käy huonosti. Daniel haluaa keinoista piittaamatta estää tarinan muuttumisen todellisuudeksi, palauttaa oikealle" tarinalle onnellisen lopun. Lopulta hän surmaa Pig" Maillonin pelastaakseen Sandran

Kylmässä Lazaruksessa Daniel Feeldin syväjäädytetty pää aktivoidaan toimimaan 374 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tiedemiesryhmä haluaa repiä irti muistoja Danielin mielestä. Ryhmän rahoittajina toimivat, maailmaa ohjailevat mediajohtajat ovat myös kiinnostuneita jäädytetystä päästä. Vallitsevaa keinotodellisuutta vastustava terroristiryhmä Toteemi" yrittää puolestaan horjuttaa koneistoa sotilaallisilla iskuilla. Sarjan lopussa Feeld pääsee vihdoin lepoon, kun pää tuhoutuu terroristi-iskussa.

Kuoleman läheisyys näkyy suorasti ja epäsuorasti kummassakin sarjassa. Kirjailijan identifikaatio päähenkilöönsä näyttää niin ilmeiseltä, että suurin osa katsojista varmaan yhdistää katkerana tilittävän fiktiivisen hahmon tämän luojaan Potteriin. Potter, joka kävi kirjoitusvaiheessa kilpajuoksua kuoleman kanssa, yritti saada tarinaa loppuun samalla tavalla kuin Daniel yrittää epätoivoisesti pitää oman elämänsä tarinan lankoja käsissään. Hiekan valuminen tiimalasissa toi lääkärien uumoilevan kuolinpäivän aina vain lähemmäs. Pakkomielle tarinan päättämiseen ja työn loppuun saattamiseen riivasi Potteria samalla tavalla kuin se riivaa kuolemansairasta Daniel Feeldiä. Pystyykö tarina kuitenkaan voittamaan kuoleman?

Lunastus viimeisellä pysäkillä

Albert Finneyn esittämä Daniel Feeld on kuin Martin Scorsesen Taksikuskin (Taxi Driver, 1976) päähenkilö Travis Brickle. Kyse saattaa olla vain siitä, että Potterin sarja muuntelee tietyiltä osin samaa perustarinaa kuin Taksikuski, jossa on puolestaan paljon yhtäläisyyksiä John Fordin Etsijöihin (The Searchers, 1956). (2) Taksikuskihan toistaa Fordin klassikosta tuttuja teemoja: villien" käsiin joutuneen tytön pelastaminen, katkeroituneen miehen jääräpäinen takertuminen tehtäväänsä sekä tämän paluu yhteisöönsä oikeutetun koston suorittamisen jälkeen. Potterin tarina edustaa tietysti sekä visuaalisesti että sisällöllisesti aivan toista maailmaa kuin Scorsesen 1970-luvun suurkaupungin väkivallan analyysi. Leimallisesti brittiläisen käsikirjoittajan tuotos on toista maata kuin lännenelokuvan mytologiaa suurkaupunkimiljööseen soveltava väkivaltamoraliteetti. Tarinoista löytyy kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Daniel Feeld sekoaa yrittäessään pitää tarinansa vuorosanat ja ympäröivän maailman erillään, Travis puolestaan yrittää löytää elämälleen tarkoitusta ja merkitystä suurkaupunkiviidakossa. Travis etsii puhtautta ja viattomuutta, jonka avulla hän pääsisi ulos henkilökohtaisesta noidankehästään. Nuori, rasvaisen sutenöörin laskuun työskentelevä tyttö näyttää hänen silmissään avaimelta pelastukseen. Halutessaan vapauttaa kaupungin saastasta Travis pyrkii samalla löytämään omalle vaellukselleen päämäärän, eksistentiaalisen päätepisteen, jossa puhdistautuminen tapahtuu uhrauksen kautta. Verityön suorittaminen merkitsee paitsi tytön vapauden lunastamista myös oman sielunelämän rikkinäisyyden eheyttämistä. Myös Daniel Feeld haluaa eheyttää itsensä ennen kuolemaansa. Tuskissaan hän toteaakin:

Onko kruunussain helmiä lain?
Kun mä pois nukun matkaltain
Joukoss autuaitten kun armoon astelen
Onko kruunussain helmiä lain?

Toisin sanoen kyse on viimeisestä päätepysäkistä ennen kuolemaa. Kirjailijan kadonnut omanarvontunto, helmet kruunussa" täytyy jollain tavalla lunastaa takaisin.

Travisin tavoin myös Daniel löytää vallitsevan moraalisen rappion keskeltä kukkasen, kohteen, johon kaikki hyvä ja arvokas voidaan projisoida. Limaista gangsteria vastentahtoisesti palveleva ja henkisesti tasapainotonta äitiään hoivaava Sandra on Danielin silmissä säilyttänyt moraalisen puhtautensa. Harhateille eksyneen tytön pelastaminen merkitsee myös Danielille viimeistä oljenkortta saada jotain merkittävää aikaan elämässään.

Taksikuskin rappeutunut New York on tietysti miljöönä aivan toista kuin Karaoken Lontoo, ja päähenkilöiden motiivit ovat kovin erilaisia. Itsesäälissä kierivän Danielin kyyninen piikikkyys on kaukana eristäytyvästä ja sisäiseen raivoonsa tukehtuvasta Travisista. Siinä missä Travis yrittää puhdistaa yhteisönsä, Daniel haluaa palauttaa kadotetun yhteyden sanojen ja todellisuuden välillä sekä yrittää pitää omat vuorosanansa erillään todellisuudesta.

Gangsterin nimeäminen Pig" Mailloniksi viittaa tietysti antiikin taruun Pygmalionista, kuvanveistäjästä, joka rakastui itse veistämäänsä, naista esittävään kuvapatsaaseen. Otteiltaan brutaalilla rikollisella ei ole sinänsä mitään tekemistä antiikin tarun kanssa. Sen sijaan Karaoken tarina kokonaisuudessaan sisältää aineksia, jossa on selviä yhtymäkohtia siihen. Pygmalionin tarussa jumalat antoivat patsaalle hengen, ja Pygmalion meni naimisiin työnsä kanssa. (3) Myös Karaokessa taiteilijan tuotos saa hengen" ja muuttuu todeksi.

Pygmalionin taru on innoittanut lukuisia kirjailijoita esittämään oman versionsa omasta teoksestaan lumoutuvasta taiteilijasta ja jumalten henkiin puhaltamasta luomuksesta. Tarina ei myöskään ole kaukana science fictionin keskeisestä kuvastosta, kuten roboteista ja androideista tai vaikkapa jumalaa leikkivästä Victor Frankensteinista Mary Shelleyn romaaniklassikossa. Ihmisen rakentaman tuotteen herättäminen henkiin ja inhimillistäminen, kuviteltu ihmisyys, on aihe, joka toistuu lukemattomissa tieteiskirjoissa ja -elokuvissa. (4) Kuvitellun ihmisyyden ongelma tulee kuitenkin enemmän esiin vasta Kylmässä Lazaruksessa, sillä Karaoken keskiössä on vielä sanojen ja todellisuuden yhteenkietoutuminen.

Subjektiivisen ja objektiivisen todellisuuden erottaminen on Karaokessa vaikeaa sekä Danielille että katsojalle. Kuka lopulta pitää tarinan lankoja kourassaan? Mikä on kirjailijan rooli todellisuuden hallitsemisessa? Kuka on tekijä ja kuka näkijä?

Subjektin häilyvyys

Roland Barthesin vuonna 1968 kirjoittama essee Tekijän kuolema" osoittautui vaikutusvaltaiseksi kulttuurintutkimukselle yleensä ja postmodernismista käytyyn keskusteluun erityisesti. Barthesin nimi vedetään kulttuurituotteita tutkittaessa esiin lähes kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin yhteyksissä. Postmodernien ajattelijoiden hellimä ajatus pysyvien merkitysten häviämisestä ja suurten tarinoiden päättymisestä on lähellä Karaoken ulkoisesti kaoottista, mutta omaa irrationaalista logiikkaansa noudattavaa maailmaa. Barthesin mukaan itse kieli puhuu, ei kirjailija". Tämä voisi olla myös Karaoken motto. Kun kirjailijasta tulee valmiiden merkitysten kirjaaja, tekstintekijä, ei hänellä ole enää yksinvaltaista omistusoikeutta kieleen. (5) Tekijä ei kirjoita, vaan hänet kirjoitetaan, kuten Barthesin usein siteerattu poleeminen heitto kuuluu.

Subjektin hämärtyminen nosti esiin kysymyksen kulttuurituotteen tekijyyden ja oikeiden merkitysten määrittelyn mielekkyydestä. Kenellä on oikeus määritellä se, mitä kirjoittaja (tai elokuvaohjaaja) on teoksellaan tarkoittanut? Jos tekijä on toisaalta ideologiansa ehdollistama ja jos kiinteiden merkitysten rakentaminen on mahdotonta, niin pysyvän objektiivisen todellisuuden perusteet hämärtyvät. Daniel Feeldin maailma hajoaa postmoderniksi kielipeliksi, jossa elämä jumiutuu tarkoituksettomalta vaikuttavien, mutta silti merkityksellisten sivulauseiden ympärille.

Albert Finney tekee muistettavan roolisuorituksen
Karaoken kuolemansairaana Daniel Feeldinä.

Danielin todellisuustajun pettäessä käsikirjoituksen vuorosanat alkavat hallita tapahtumia. Fiktio sulautuu luontevasti faktaan, käsikirjoituksesta tulee osa oikeaa elämää. Viimeisinä sanoinaan Daniel Feeld huutaa: "Ei elämäkertaa!." Tarina ei kuitenkaan lopu hänen kuolemaansa. Feeldin aivoja tulevaisuudessa penkovat tutkijat ovat eksyksissä yrittäessään löytää tapahtumien punaista lankaa sekavien muistikuvien joukosta. Voidaanko ihmisen muistoja tutkimalla kirjoittaa historia uudelleen?

Narratiivin ylivalta

Yrittäessään jäsentää mennyttä yksittäisen ihmisen muistojen kautta Kylmän Lazaruksen tiedemiehet ovat tavallaan samassa asemassa kuin historiantutkijat. Historianfilosofi Hayden White on korostanut narratiivin, kertomuksellisuuden merkitystä historiankirjoituksessa. Historia esitetään tarinana, ja narratiivisuuteen luottaessaan historiantutkija luo samalla fiktiivisen maailman, yhdistää menneet tapahtumat ymmärrettäväksi kertomukseksi ja osoittaa vallinneet syy–seuraussuhteet. Narraation muodosta päättäessään historioitsija siis antaa tapahtumille merkityksiä. Historiallinen esitys ohjaa lukijan huomion kulttuureille ominaisiin juonirakenteisiin, ja tapahtumat sitten sovitetaan näitä rakenteita vastaaviksi. (6)

Hajanaisista tapahtumista tulee siis ymmärrettävä ja siistiin muotoon pakattu kertomus. Toisin sanoen historioitsija juonellistaa menneisyyden tapahtumat. Myös fiktion maailmassa hyvät tarinat ovat arvossaan, ja historiankirjoitus tuottaa näitä tarinoita. Kun tarinoiden takaa paljastuu vain toisia tarinoita, on rankelaisen (7) historiantutkimuksen ideaali, objektiivisen totuuden etsiminen, hankalasti saavutettavissa.

Kylmässä Lazaruksessa tarinaa yritetään siis rekonstruoida Feeldin muistojen avulla. Kokonaisuuksia ei kuitenkaan synny, sillä yksittäisistä palasista ei saada kasattua yhtenäistä kertomusta. Pirstaleisista palasista pitäisi pystyä rakentamaan yhtenäinen kokonaisuus, koherentti ja aukoton kertomus. Yksityinen muisti ei kuitenkaan noin vain taivu historiankirjoituksen nuottiviivastolle.

Ajatus tunkeutumisesta yksityiseen menneisyyteen on lähellä mikrohistoriallisen tutkimusotteen (8) peruslähtökohtia. Mikrohistorian idea yksityisen kokemuksen löytämisestä toteutuu Kylmässä Lazaruksessa kierosti: historioitsija pystyy eläytymään menneisyyden ihmisen maailmaan tunkeutumalla hänen korviensa väliin. Mikrohistoria on manifestoinut arkipäivän ja sosiaalisen toiminnan ruohonjuuritason merkitystä tutkimuskohteena. Yksityisen kautta voidaan löytää myös yleinen. Tulevaisuuden mikrohistorioitsijat olisivat varmasti innoissaan mahdollisuudesta tutkia menneisyyttä eläytymällä ihmisen päästä revittyihin muistikokemuksiin.

Tarinoiden omistajat

Vaikka juonellistaminen ei onnistu irrallisten fragmenttien avulla, kelpaa huonomminkin jäsennelty tarina raakamateriaaliksi maailmaa hallitseville mediajäteille. Tarinoiden omistajat hallitsevat Kylmän Lazaruksen yhteiskuntaa. Ökyrikas liikemies David Siltz haluaa kukistaa kilpailijansa tarjoamalla tv-katsojille jotain aitoa ja alkuperäistä, ihmisen muistoista kasaan parsittua sarjaa. Muistoista muokattu ja maailmanlaajuisesti esitetty sarja veisi todellisuusilluusion huippuunsa ja antaisi näin ylivertaisen markkinaedun kilpailtaessa kuvatulvan uuvuttamien katsojien huomiosta. Tiedemiesryhmän johtaja määrittelee mediamoguli Siltzin pyrkimykset seuraavasti:

Hän uskoo saavansa huikeat katsojaluvut, kun ihmiset näkevät, millaista on todella ollut kävellä, puhua ja naida lähes 400 vuotta sitten.

Mediateollisuudessa, jossa keinotekoisuus on tavaramerkki, kilpailu aidoista ja alkuperäisistä ideoista huipentuu näin mahdollisimman intiimin ja henkilökohtaisen kokemuksen valjastamiseen rahasammoksi. Tiedotusvälineiden tunnemanipulaatio on jo niin avointa, että se on muuttunut itsestäänselvyydeksi, joksikin sellaiseksi, johon ei voi millään lailla vaikuttaa. Tunteet ovat kauppatavaraa, jonka hinnan määrää kokemuksen sykähdyttävyys. Tunteiden tuotteistaminen tekee tunteen alkuperästä keskeisen kysymyksen. Itse itseään ruokkivan, jatkuvana prosessina etenevän teknologisoitumisen vieraannuttaessa ihmisiä todellisuudesta alkuperäisten kokemusten metsästäminen tulee yhä keskeisemmäksi. Jukka Sihvosen sanoin:

Teknologia itse tuottaa itseensä kohdistuvan halun, tässä kuten muissakin halumuodoissa, pääsääntöisesti sellaisen poissaolevan elementin kautta, joka muodostuu eräänlaiseksi käyttäjän tavoittelemaksi porkkanaksi" – ideaksi, toiveeksi, kuvitelmaksi, joka jää aina syömättä. Teknologialle tuo porkkana on entistä parempi kone, entistä täydellisempi kokemus, entistä todentuntuisempi kuvallinen esitys, entistä todentuntuisempi todellisuus, entistä lyhyempi matka alkuperään". (9)

Alkuperäisen kokemuksen metsästäminen vähentää vieraantuneisuuden tunnetta ja höllentää yksilön tosiasiallisia siteitä teknologiseen kehitykseen. Tarinoiden loputon kierrättäminen johtaa siihen, että aitoudesta tulee kaikkein houkuttelevin myyntiä edistävä adjektiivi. Terroristiryhmä Toteemin iskulause todellisuus tai ei mitään" (reality or nothing) on sotahuuto ihmiskuntaa hallitseva mediateollisuutta vastaan ja epätoivoinen yritys palauttaa" todellisuus sellaiseksi kuin se oli ennen kuin mielen manipuloijat vääristivät sen.

Turismia aivoissa

Jo Karaoke muistutti Philip K. Dickin romaaneja, ainakin mitä tulee todellisuustasojen vaihteluihin ja maailman hajoamiseen päähenkilön ympäriltä. Karaokessa Daniel yritti taistella kuolemaa vastaan, hakea merkitystä vähäiselle elinajalleen. Kylmän Lazaruksen lopussa kuolema tulee jo helpotuksena, keinotekoisesti jatketun taipaleen onnellisena päättäjänä. Teknologia voi antaa ihmiselle tekohengitystä, mutta rikkirevittyä sielua se ei koskaan pysty paikkaamaan. Potter lukee madonluvut teknologiselle edistysuskolle ja asettuu näin luontevasti samaan riviin teknologian voittokulkua ja edistystä epäilevien science fiction -kirjailijoiden kanssa.

Kylmä Lazarus on puhdaspiirteistä science fictionia, jonka tulevaisuuskuva on uskollinen lajityypin perinteelle. Se käsittelee aistikokemusten siirtämistä ja tulevaisuuden yhteiskuntaa siten, ettei mahdollisia esikuvia tarvitse etsiä kaukaa. Aistikokemusten ja muistin siirtämistä käsiteltiin esimerkiksi Douglas Trumbullin vuonna 1983 ohjaamassa elokuvassa Aivomyrsky (Brainstorm). Siinä tiedemiesryhmä kehitti laitteen, jonka avulla ihmisen tuntemuksia ja ajatuksia voitiin nauhoittaa". Tuntemusten siirtäminen yksilöltä toiselle herättää armeijan mielenkiinnon, joten sotilaat ja tiedemiehet ovat konfliktissa päättäessään uuden keksinnön käytännön sovelluksista. Kun nauhalle tallentuvat kuolevan ihmisen viimeiset ajatukset, ollaan lähestymässä kuoleman arvoituksen ratkaisemista. Mitä on rajan takana?

Aivomyrskyssä kuoleman hetkellä ihmismielessä virtaavat erilaiset muistipätkät menneisyydestä. Virtuaalitodellisuuden idea oli siinä jo idullaan. Elokuva korostaa, kuinka mieleen kurkistamisen teknologia johtaa oikein käytettynä kohti aitoa ja todellista mahdollisuutta ymmärtää toista ihmistä. Keksinnön joutuminen sotilaallisista sovelluksista kiinnostuneiden byrokraattien käsiin tekee siitä vaarallisen. Kathryn Bigelowin Strange Daysissa (1995) dikotomia hyvän ja pahan virtuaalitodellisuuden välillä on jo hävinnyt. Tuntemuksia ja muistoja luetaan rompuilta kuin mitäkin tietokonepelejä. Interaktiivisuuden ihmemaassa toimijan ja katsojan erot häviävät ja aivonauhoista" tulee huumetta, joka imaisee viileänkin tarkkailijan auttamatta mukaansa. Vastustamaton halu tunkeutua mielen salatuimpiin sopukoihin tekee kokemuksesta kokonaisvaltaisen. Elokuvan päähenkilö toteaa:

Tämä ei ole mikään vähän televisiota parempi" –juttu". Tämä on kuin pala jonkun elämää – suoraan aivoista.

Samalla tavalla Kylmässä Lazaruksessa haetaan äärimmäisiä kokemuksia pään sisältä, ei tosin Strange Daysin tyyliin reaaliajassa, vaan 400 vuoden viiveellä. Mieleen tunkeutumisen ensimmäinen myyntiartikkeli olisivat tietysti seksuaaliset kokemukset. Kylmä Lazarus viittaa tähän hyvin hienovaraisesti, Aivomyrsky ja Strange Days huomattavasti suoremmin. Kurkistelu naapurin aidan yli ei merkitsisi enää tirkistelyä takaikkunasta, vaan totaalista virtuaaliseksiä, osallistumista ja sulautumista toisen kokemusmaailmaan. David Siltz uhoaa:

Showbisneksessä, tai sano sitä miksi lystäät, on kyse matkasta ei sen kummemmasta. Kurkistelusta naapurin aidan yli.

Kyse on puhtaasta voyerismista, siis lopulta asiasta, joka on myös yleisemmin elokuvan katsomiseen liittyviä perusasioita. Halu päästä lähelle" on osa katsomisen keskeistä ja pysyvää viehätystä. Mikäpä muuten selittäisi esim. lähikuvan pysyvän, suorastaan maagisen vetovoiman elokuvakerronnassa? Alfred Hitchcockin Takaikkunassa (Rear Window, 1954) päähenkilö tiiraili naapurien tekemisiä tavalla, jota voidaan pitää metaforana koko elokuvan katsomisprosessista. (10) Kylmässä Lazaruksessa katseen kohteena eivät ole vain teot, vaan tunteet ja ajatukset.

Uljas uusi mediamaailma ja edistyksen hinta

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (Brave New World, 1932) ja George Orwellin 1984 (1949) ovat science fictionin tunnetuimmat dystopiat. Kylmän Lazaruksen maailma on lähempänä Huxleyn kuin Orwellin maailmaa. Jos Orwell kuvasi sosialismin kehitystä niin Huxley esitti vision yhteiskunnasta, jossa kapitalismin tehokkuus yhdistyy äärimmäisen suunnitelmalliseen yhteiskuntajärjestelmään. Geenimanipulaatiolla kansalaisia tehtaileva järjestelmä kasvattaa ihmisistä passiivisia kulutusautomaatteja, joiden elämästä on poistettu kaikki liiallisia intohimoja stimuloivat ärsykkeet. Huumeiden ja viihteen avulla ihmiset ehdollistetaan vallitsevan järjestelmän kuuliaisiksi palvelijoiksi. (11)

Ehkä pelottavinta uljaassa uudessa maailmassa on se, että koska ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä turvalliseen elämäänsä, valheiden verkon murtaminen on lähes mahdotonta. Toisin sanoen totalitaarisen systeemin ei tarvitse sitoa ihmisiä pakkopaitoihin, vaan nämä valitsevat itse oman älyllisen vankilansa hukuttautumalla yhteiskunnan tarjoamaan ärsyketulvaan. Kylmän Lazaruksen medioiden hallitsemassa todellisuudessa on siten jotain hyvin huxleylaista. Yksilöitä ei vain alisteta, vaan he antautuvat alistettaviksi.

Sivilisaation ulkopuolella kasvanut villi yrittää kyseenalaistaa Uljaan uuden maailman teennäisen harmonian Huxleyn teoksessa. Hänen epätoivoinen halunsa saada ihmiset ajattelemaan johtaa vain henkilökohtaiseen ahdinkoon ja lopulta itsemurhaan. Shakespearea siteeraava villi koettaa seuraavassa dialogissa osoittaa järjestelmän johtohenkilöihin kuuluvalle ohjaajalle, miksi taidetta ylipäänsä tarvittaisiin

– Othello on hyvä, Othello on parempi kuin nuo tuntokuvat

Tietysti on, myönsi ohjaaja – mutta juuri se on hinta, joka meidän on maksettava tasapainosta. On valittava onnen ja – kuten sitä aikoinaan nimitettiin – taiteen välillä. Olemme uhranneet taiteen. Meillä on sen sijaan tuntokuvat ja tuoksu-urut

– Mutta niillä ei ole mitään tarkoitusta

– Niiden tarkoitus on niissä itsessään. Ne merkitsevät miellyttäviä aistimuksia yleisölle. (12)

Potterin kyyninen näkemys viihteen ylivaltaa seuraavasta taantumasta ei ole kaukana Huxleyn kammoamasta kulttuuribarbariasta. Taidetta ei tarvita uudessa uljaassa maailmassa, eikä sille näytä olevan sijaa myöskään Kylmän Lazaruksen mediateollisuuden hallitsemassa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Pinnallisuuden ollessa itseisarvo ja yhteiskunnan suojamekanismi Shakespearelle ei ole sijaa. Onko miellyttävien aistimusten ylivalta edistyksen hinta?

Viitteet

1. Potterin elämäkertatiedoista löytyy lyhyt tiivistelmä Dennis Potterin kotisivuilta. Dennis Potter Homepage: [http://www.geocities.com/TelevisionCity/1956/] (tulostettu 10.06.1998). [takaisin]

2. Etsijöiden ja Taksikuskin yhteneväisyydestä ks. esim. Wood, Robin: Hollywood Vietnamista Reaganiin, s. 90–91. Suomentanut Antti Alanen. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja A 14. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989. [takaisin]

3. Pygmalionin tarun lähteenä on täsä käytetty Jessica Hodgen hakuteosta Who’s Who in Classical Mythology, s. 140. Bison Group, London 1995. [takaisin]

4. Pygmalion-tarun science fiction –sovelluksista ks. tarkemmin Telotte, J.P.: Replications. A Robotic History of the Science Fiction Film. University of Illinois Press 1995. [takaisin]

5. Barthesista ja jälkistrukturalismista ks. tarkemmin Hietala, Veijo: Tunteesta teesiin. Johdatusta Klassiseen ja uuteen elokuvateoriaan, s. 113–118. Kirjastopalvelu, Helsinki 1994. [takaisin]

6. Whiten tunnetuimpia teoksiin kuuluvat Metahistory. The Historical Imagination in nineteenth-century Europe (Johns Hopkins University Press, 1978) sekä The Content of Form: Narrative Discourse and Historical Representation (Johns Hopkins University Press, 1987). Lyhyt johdatus Whiten näkemyksiin löytyy Jorma Kalelan teoksesta Aika, historia ja yleisö. Kirjoituksia historiantutkimuksen lähtökohdista, s. 76–82. Turun yliopisto. Poliittisen historian Laitos. Julkaisuja C: 44, 1993. [takaisin]

7. Rankelaisella historiankirjoituksella tarkoitetaan saksalaisen Leopold von Ranken (1795–1886) luomaa historiantutkimuksen koulukuntaa, jota yleisemmin kutsutaan nimellä historismi. Sen avainsanoja ovat objektiivisuuteen pyrkiminen ja lähdekritiikki. Ranken siteeratuimman määritelmän mukaan historiantutkijan tuli sammuttaa itsensä", syrjäyttää omat tavoitteensa ja persoonallisuutensa tutkimusprosessista ja esittää siten menneisyyden tapahtumat sellaisena kuin ne olivat, Wie es eigentlich gewesen". [takaisin]

8. Mikrohistoriaksi luetun tutkimussuunnan tunnetuimpia nimiä ovat italialaiset Carlo Ginzburg sekä Giovanni Levi. Hyvä johdatus aiheeseen löytyy Matti Peltosen kirjoittamasta esipuheesta Carlo Ginzburg ja mikrohistorian ajatus s. 7–34. Teoksessa Ginzburg, Carlo: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Suomentanut Aulikki Vuola. Gaudeamus, Tampere 1996. [takaisin]

9. Sihvonen, Jukka: Koneolioita teknotilassa, s.92. Teoksessa Sähköiho. Kone/Media/Ruumis. Toim. Erkki Huhtamo & Martti Lahti. Vastapaino, Tampere 1995. [takaisin]

10. Voyerismin käsite löi läpi elokuvateoriassa Laura Mulveyn julkaistua Screen-lehdessä vuonna 1975 käänteentekevän artikkelin Visual Pleasure and Narrative Cinema", jossa hän analysoi mm. Hitchcockin Vertigoa ja päätyy lukemaan sitä miehisen omistushaluisen voyerismin edustajana. Mulveyn artikkeli löytyy esim. teoksesta Mulvey, Laura: Visual and Other Pleasures. Macmillan, Hampshire and London 1989. [takaisin]

11. Uljaasta uudesta maailmasta ks. tarkemmin Wuckel, Dieter & Cassiday, Bruce: The Illustrated History of Science Fiction, s. 136–139. Ungar, New York 1989. [takaisin]

12. Huxley, Aldous: Uljas uusi maailma. s. 224. Suomentanut I.H.Orras. Tammi, Helsinki 1978 (1932). [takaisin]