01.01.1998 Tulosta sivu
Hannu Salmi:

Suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon varhaisvaiheet (1907-13) kansallisena projektina

"Meidän maastamme virtaa ulkomaille viikottain tuhansia markkoja niistä ulkolaisista 'elävistä kuvista', joita esitetään Suomen monikymmenlukuisissa biografiteattereissa",

kirjoitti Helsingin Sanomat huolestuneena 3. lokakuuta 1913,

"meidänkin maassamme olisi kuvattavia nähtävyyksiä ja tapahtumia, meidänkin maassamme voitaisiin sommitella biografinäytelmiä ja niitä esittää."

Syytä tilanteeseen lehden toimittaja etsi sekä yleisöstä että nopeita voittoja tavoittelevista yrittäjistä.

"Mutta kun yleisöllä ei ole ollut erikoisempaa harrastusta kotimaiseen tuotantoon tällä alalla, niin tuotetaan nähtäväksemme kuvia idästä ja lännestä. Ja Suomi on vielä parhaita markkinapaikkoja tämänkin alan kaikenlaatuiselle ulkolaiselle rihkamalle ja rojulle."

Kansainvälisesti katsoen vuosi 1913 oli käänteentekevä, erityisesti pitkän näytelmäelokuvan läpimurron kannalta. Edellisen vuosikymmenen aikana elokuva oli juurtunut osaksi kaupunkikulttuuria: kiinteät elokuvateatterit olivat tulleet jäädäkseen. Elävien kuvien parissa huvittelu oli samalla entistä suurempaa bisnestä. Tässä tilanteessa Helsingin Sanomien huoli oli ymmärrettävää: teattereiden ohjelmisto oli käytännöllisesti katsoen kokonaan ulkomaantuonnin varassa. Huolestuneita oltiin myös ohjelmiston laadusta, kun markkinoilla oli "kaikenlaatuista ulkolaista rihkamaa ja rojua".

Merkittävä muutos oli tapahtunut siinä suhteessa, että elokuva oli vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen ajan ollut metritavaraa: sitä ei kaupattu yksittäisinä nimikkeinä vaan metreinä. Kun 1910-luvun alussa elokuvat pitenivät, myös nimikkeiden rooli kasvoi. Tähän elokuvataloudellisen murroksen liittyi koko elokuvakulttuurin muuttuminen teoskeskeisemmäksi. Pienet tuottajamaat olisivat tuskin pystyneet tuottamaan metritavaraa siinä määrin, että sillä olisi ollut taloudellista merkitystä, varsinkin kun varhaisen elokuvan lajityyppien kohdalla suosittiin esimerkiksi matkaelokuvia, elokuvallisia matkoja maailman ympäri.

Tällaisten attraktioiden luomiseen ei Suomen kaltaisilla mailla ollut mahdollisuuksia. Itse asiassa Karl Emil Ståhlbergin johtamalla Atelier Apollolla oli jo ennen vuosisadan vaihdetta ollut ajatus matkafilmien valmistamisesta. Ståhlberg kertoi 22. tammikuussa 1897 Nya Pressen -lehdelle haluavansa tuottaa maisemafilmejä Suomesta ja myydä niitä ulkomaille. Apollo kyllä tuotti runsaasti maisemafilmejä, mutta ulkomaan markkinoille niitä ei ilmeisesti onnistuttu myymään. Suomalaisten kuvien myyminen muualle ei toisaalta olisi muuttanut tilannetta kotimaisten markkinoiden osalta.

Uuden teoskeskeisen elokuvan alueella oli onnistunut esimerkiksi Tanska, jonka tuotannosta mm. Urban Gadin ja Asta Nielsenin yhteistyön tulokset tunnettiin Suomessa hyvin. Tähän myös Helsingin Sanomien uutinen 3.10.1913 viittaa:

"Esimerkiksi Tanskassa on 'elävien kuvien' valmistus jo kehittynyt miljoona-teollisuudeksi ja seurauksena on m.m. ollut ohjelmiston yleistason kohoaminen."

Teoskeskeinen elokuva miellettiin usein elokuvan taiteellistumisena" tai ainakin laadun parantumisena. Näin myös suomalaiset voisivat vaikuttaa ohjelmiston laatuun tuottamalla eettisesti korkeatasoisisia, nimenomaan suomalaiselle yleisölle suunniteltuja eläviä kuvia. 1910-luvun alun tilanteessa Suomessa oltiin hyvin huolestuneita elokuvien eettisestä sisällöstä, mikä lisäsi paineita elokuvien sensuuri- ja tarkastustoiminnan tehostamiseksi.

Kulttuurikilpailua

Vuonna 1913 kysymys suomalaisen elokuvatuotannon synnyttämisestä oli voimakkaasti esillä muuallakin kuin Helsingin Sanomissa. Tällöin tarkoitettiin kuitenkin lähinnä näytelmäelokuvien järjestelmällistä tuottamista, sillä Suomessa oli tehty lyhyitä maisema- ja dokumenttifilmejä jo vuodesta 1904 lähtien. Näytelmäelokuvia oli ennen vuotta 1913 ollut valkokankailla vain neljä, Salaviinanpolttajat vuonna 1907, Vasikan häntä vuonna 1908 ja elokuvat Margaretaa ajetaan takaa ja Rusthollari Pettersonin Helsinginmatka vuonna 1912. Näistä pisin oli todennäköisesti Salaviinanpolttajat, jolla muistikuvien mukaan oli mittaa 15-20 minuuttia. 1910-luvulle tultaessa tuotettujen näytelmäelokuvien määrä oli kansainvälisesti arvioiden erittäin pieni.

Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat ei syntynyt sattumanvaraisen kokeilun sivutuotteena eikä tarkoituksena ollut myöskään luoda maailmanmenestystä, jota voitaisiin kaupata Suomen rajojen ulkopuolelle. Näytelmäelokuvan synnyttäminen miellettiin kansalliseksi projektiksi. Teuvo Puron mukaan Suomessa oltiin tietoisia siitä, että

"vuosisadan alussa oli muualla maailmassa jo otettu nauhalle joitakin pieniä näytelmiä, mutta yleensä nähtiin valkokankaalla vain päiväntapahtumia, maisemia tai muuta tilapäisluontoista" (Elokuvateatteri 8-9/1945).

Yhdessä näyttelijätoverinsa Teppo Raikkaan ja Atelier Apollon kuvaajan Frans Engströmin kanssa Puro alkoi keskustella mahdollisuudesta toteuttaa suomalainen filminäytelmä:

"Keskusteluissa tultiin lopulta sellaiseen päätökseen, että meilläkin olisi jotain yritettävä. Engström lupasi puhua Apollon omistajan insinööri K.E. Ståhlbergin kanssa asiasta siinä mielessä, että tämä saataisiin rahoittamaan aiottu kuva. En tarkkaan muista asiain kehitystä, mutta joka tapauksessa julkaisi Ståhlberg kilpailukutsun ensimmäisen kotimaisen elokuvakäsikirjoituksen aikaansaamiseksi." (Uusi Suomi 24.5.1942)

Käsikirjoituskilpailu julkistettiin 17. tammikuuta 1907 ja voittajat kerrottiin 10. helmikuuta. Kilpailuun oli tullut 652 ehdotusta, eräältä innokkaalta peräti 105 filmiaihetta. Ensimmäinen palkinto myönnettiin nimimerkille J. V-s käsikirjoituksesta Salapolttimo", joka oli huvittava, seikkaperäisesti selitetty, moniosainen miimillinen farssi". Elokuva toteutettiin vielä kevättalven 1907 aikana ja tuotiin kantaesitykseen Helsingissä 29. toukokuuta. "Nyt näytellään suuriarvoista ohjelmaa", todettiin elokuvan ensi-iltailmoituksessa.1

Ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan tekeminen koettiin niin merkittäväksi kansalliseksi projektiksi, että teos piti synnyttämällä synnyttää. Kilpailun julistaminen toi projektille kaiken lisäksi julkisuutta ja antoi hankkeelle ainutlaatuisuuden auraa. Mielenkiintoista on rinnastaa elokuva-alan kehitys suomenkielisen teatterin ja oopperan varhaisvaiheisiin, sillä myös näillä aloilla kilpailutoiminnalla oli keskeinen rooli.

Kun Suomalainen teatteri vuonna 1869 esitti Aleksis Kiven näytelmän Lea, teos oli tullut nimenomaan vastauksena kilpailukutsuun. Samalla tavoin synnytettiin myös ensimmäinen suomenkielinen ooppera. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti vuonna 1891 kilpailun, johon toivottiin Suomen historiasta tai mytologiasta aiheensa ammentavia oopperoita. Kun yhtään vastausta ei tullut, kilpailu julistettin uudelleen vuonna 1897. Tällä kertaa tuli yksi vastaus, Oskar Merikannon A. Rytkösen librettoon säveltämä Pohjan neiti, joka myös voitti kilpailun.

Saksalainen historioitsija Friedrich Meinecke on erottanut toisistaan käsitteet Kulturnation ja Staatsnation. Esimerkiksi Saksa oli ennen yhdistymistään - ennen valtiota - kulttuurikansakunta". Tai pikemminkin: koska valtiota ei ollut ja koska valtion luonnollisuutta ja loogisuutta haluttiin perustella, pyrittiin osoittamaan, että Saksa oli jo Kulturnation, joka tulisi kasvaa valtioksi.

Benedict Anderson on puolestaan esittänyt, että kaikki kyläyhteisöä suuremmat yhteisöt ovat viime kädessä kuviteltuja": yhteisöllisyys perustuu sovittuihin, imaginäärisiin tekijöihin, ei välttämättä mihinkään todelliseen yhteyteen. Tämän kuvitellun yhteisön luonnissa symbolipolitiikalla oli tärkeä rooli: yhteisö pyrittiin kokoamaan tiettyjen symbolisten teosten äärelle. Tämän kulttuuripääoman luomasta yhteydestä syntyi Kulturnation.

Meinecken ajatusta jatkaen voitaisiin todeta, että myös Suomessa sivistysporvaristo pyrki osoittamaan, että Suomi oli oma kansakuntansa ja kulttuurinsa, vaikka valtiota ei (vielä) ollutkaan. Kulttuuri-identiteettiä pyrittiin rakentamaan pitkälti keskieurooppalaisen mallin mukaan: suomalaisilla oli oltava omat symboliteoksensa, kansallisnäytelmänsä ja kansallisoopperansa. Kun niitä ei ollut luonnollisesti syntynyt, ne piti kilpailuperiaatteen avulla synnyttää.

Tässä tilanteessa oli oikeastaan loogista, että samaa periaatetta noudatettiin myös elokuvan kohdalla, vaikka elokuva ei vielä tuolloin kuulunutkaan nationalismin suosimiin ilmaisumuotoihin. Elokuva miellettiin usein moderniin kulttuuriin ja kaupunkilaisuuteen liittyväksi. Myös Suomessa uuden tekniikan soveltaminen koettiin itsearvoiseksi. Kulttuurin ajantasaisuus oli osoitettava myös elokuvan alueella.

Uusi yritys

Salaviinanpolttajat ei - saamastaan julkisuudesta huolimatta - merkinnyt päänavausta suomalaiselle näytelmäelokuvatuotannolle. Vuosikymmenen aikana valmistui vain yksi teos, tamperelaisen Maat ja kansat -yhtiön neliminuuttinen farssi Vasikan häntä. 2 Syksyllä 1910 Teuvo Puro, Teppo Raikas ja Frans Engström päättivät ryhtyä uudelleen näytelmäelokuvien tekoon.

He perustivat yhtiön, jonka osakepääoman Engström järjesti. Ryhmän tavoitteena oli oikeastaan tehdä kolme pitkää näytelmäelokuvaa, Canthin näytelmiin perustuvat Sylvi ja Anna-Liisa sekä ruotsalaisen Axel Jäderin romaaniin perustuva Hyökyaaltoja. Sylvi ja Hyökyaaltoja olisivat olleet Puron ohjauksia, Anna-Liisa Teppo Raikkaan ohjaus. Erityisesti Sylvi ja Anna-Liisa olivat otollisia elokuvan aiheita: Minna Canth oli tunnettu näytelmäkirjailija, jonka teokset olivat olleet nähtävillä eri puolilla Suomea. Canthin melodraamat varmasti vastasivat myös käsitystä hyvästä elokuvamelodraamasta.

Kansainvälisestä 1910-luvun tuotannosta löytyy paljon samantapaisia ahdistavia melodraamoja. Kaiken lisäksi Puro, Raikas ja Engström lähtivät tietoisesti tekemään pitkiä näytelmäelokuvia. He olivat epäilemättä havainneet, että myös kansainvälisesti kehitys kulki kohti pidempiä tarinalinjoja. Salaviinanpolttajien (1907) ja Vasikan hännän (1908) kaltaisten hupifilmien sijasta pitkä näytelmäelokuva oli yleensä lähtenyt vakavaan, teatterimaiseen ja melodramaattiseen suuntaan.

Talven 1910-11 aikana tekijäkolmikko valmisteli käsikirjoitukset kaikkiin kolmeen teokseen. Kesän 1911 aikana elokuvat kuvattiin. "Koko kesän me hommasimme hiki hatussa", kirjoitti Teuvo Puro vuonna 1927, "mutta ei siitä paljon yleisölle näytettävää tullut". Filmauksen jälkeen rahat olivat kertakaikkiaan lopussa. Puro ja Raikas eivät saaneet palkkaa, mutta muille näyttelijöille maksettiin. Kun kuvaukset oli tehty, ei enää ollut varaa filmien kehittämiseen. Tuohon aikaan ajateltiin, ettei näin pitkiä elokuvia voinut kehittää Suomessa vaan ne oli lähetettävä Tukholmaan tai Kööpenhaminaan. Puron muistikuvan mukaan kehittämiseen tarvittiin 12.500 markkaa, mikä saatiin kokoon vasta seuraavana vuonna 1912.3

Kun elokuvat saapuivat Kööpenhaminasta, voitiin vain todeta, että Anna-Liisa ja Hyökyaaltoja olivat tuhoutuneet. Syytä tuhoutumiselle ei tunneta, mutta Lauri Tykkyläisen mukaan on mahdollista, että filmien pakkaukset oli huonosti suljettu tai vahingossa avattu. Tai sitten virhe tehtiin laboratoriossa.4 Sen sijaan Sylvi säilyi katselukelpoisena, vaikka siihenkin oli tullut lieviä vaurioita. Elokuva työstettiin katselukuntoon ja myytiin Lyyra-teatterin omistajalle Hjalmar V. Pohjanheimolle, josta seuraavina vuosina tuli tuotteliain suomalaisten näytelmäelokuvien rahoittaja. Pohjanheimo maksoi Sylvistä kertakorvauksena 4.500 markkaa, joten Engströmille koitui filmiseikkailusta suuret tappiot

Sylvi kuvattiin heinäkuussa 1911 hotelli Fennian (Mikonkatu 17) katolla, jonne lavasteet pystytettiin. Tilaa oli kuitenkin vähän, ja auringon siirtyminen oli jatkuvasti aiheuttaa ongelmia erityisesti kuvaaja Frans Engströmille. Sylvi on ainoa 1910-luvulla tehty suomalainen näytelmäelokuva, josta on säilynyt filmiä, kaiken kaikkiaan 345 metriä järjestämätöntä negatiivimateriaalia. Säilynyt aineisto osoittaa, että olosuhteet vaihtuivat kuvausten aikana radikaalisti. Välillä tuuli oli niin kovaa, että Fennian savupiippujen pöllähdykset täyttivät näyttämön ja huonekasvit huojuivat.

On mahdoton sanoa, mikä oli säilyneen negatiivin suhde vuonna 1911 kuvattuun muuhun aineistoon. Säilynyt materiaali saattaa olla vain leikkauspoistoja, joten liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä elokuvan tyylistä ei voi tehdä. Itse asiassa Heikki Aho ja Björn Soldan tekivät aineistosta lyhytelokuvan vuonna 1934 ja esittivät sen aivan kuin kuvat olisivat olleet alkuperäisestä esityskopiosta. Ahon ja Soldanin lyhytelokuva antoi Sylvistä ehkä liiankin koomisen ja avuttoman kuvan! Joka tapauksessa Sylvi muistutti tyylillisesti saksalaisia 10-luvun melodraamoja: otokset olivat pitkiä ja asettelu hyvin teatterimainen. Esikuvana olivat todennäköisesti tanskalaiset melodraamat, erityisesti Urban Gadin ja Asta Nielsenin yhteiset teokset. Sylviä esittänyt Aili Rosvall kertoikin myöhemmin tavoitelleensa juuri Nielsenin näyttelemistyyliä.5

Sylvi sai ensi-iltansa Viipurissa 24. helmikuuta 1913 Hjalmar V. Pohjanheimon Lyyra-teatterissa. Seuraavana oli vuorossa Turku 3. maaliskuuta ja Helsinki 10. maaliskuuta. Kevään aikana elokuva nähtiin vielä Tampereella, Haminassa, Kotkassa, Porissa, Kuopiossa ja Oulussa, syksyllä Lahdessa, Tammisaaressa, Vaasassa, Porvoossa ja Raumalla. Ensi-iltavuoden menestys kertonee siitä, että kotimaiselle näytelmäelokuvalle oli kysyntää. Pitkä biograafinäytelmä" herätti yleisön kiinnostuksen, varsinkin kun se perustui Canthin tekstiin ja Kansallisteatterin näyttelijät olivat nyt koko maan nähtävillä. Karjala-lehti totesikin mainoksessaan 23. helmikuuta 1913:

"Ei kenenkään taiteenystävän pidä laiminlyödä tilaisuutta verestää tuttavuuttaan tunnettuihin taiteilijoihin."

On arvoitus, miten Hjalmar V. Pohjanheimo tuli ostaneeksi Sylvin, tarjosivatko Puro, Engström ja Raikas elokuvaa vai tuliko aloite Pohjanheimolta. Sahamestari Hjalmar V. Pohjanheimo oli siirtynyt elokuva-alalle jo vuonna 1910 ja käynnisti pian myös elokuvien maahantuonnin ja vuokrauksen. Suomalaisessa elokuvatutkimuksessa Pohjanheimoa on usein vähätelty halkokauppiaana", jonka pojat Adolf, Hilarius, Asser ja Birger tekivät 10-luvulla joukon lapsellisia" elokuvia. Pohjanheimojen perheyritys oli 10-luvun olosuhteissa kuitenkin erittäin merkittävä. Autonomian aikana Suomessa valmistuneesta 25 näytelmäelokuvasta Hjalmar V. Pohjanheimo tuotti 14 eikä Sylvi todennäköisesti koskaan olisi päässyt valkokankaille ilman Pohjanheimon mukaantuloa.

Luultavaa on, että Hjalmar V. Pohjanheimo tajusi vuosien 1912-13 aikana kotimaisen elokuvatuotannon merkityksen. Hänellä oli hallussaan elokuvateatteriverkosto ja siten myös esityskanava kotimaisille tuotteille. Ensimmäisenä suomalaisena Pohjanheimon yritys tarjosi laajan levikin ja samalla myös taloudellisen turvan uskaliaille elokuvayrityksille. Ilmeisesti Pohjanheimo todella ymmärsi, että yleisö olisi kiinnostunut kotimaisista teoksista. Kyse ei ollut vain kansallisesta projektista vaan myös tuottavasta liiketoiminnasta.

Kotimainen kesä

Sylvin menestys innosti Hjalmar V. Pohjanheimon sijoittamaan entistä voimakkaammin suomalaisten elokuvien tuotantoon. Kesän 1913 aikana hän rahoitti peräti neljän näytelmäelokuvan valmistusta. Helsingin Sanomat kirjoitti 28. kesäkuuta 1913, että "on johtaja Kaarle Halme tehnyt liikemies Hj. V. Pohjanheimon kanssa sopimuksen kotimaisten näytelmien asettamisesta elävien kuvien näyttämölle". Näyttelijät olivat kokoontuneet 26. kesäkuuta Halmeen johdolla ensimmäiseen harjoitukseen. Kohteeksi oli valittu Yrjö Veijolan näytelmä Nuori luotsi. Seuraavana oli vuorossa "kirjailija Eino Leinon varta vasten kirjoittama uusi näytelmä" (HS 28.6.1913).

Hjalmar V. Pohjanheimo oli siis lähtenyt toteuttamaan keskieurooppalaisen taide-elokuvan" mallia etsimällä tekijöiksi sekä teatterilaisia että kirjailijoita. Kaarle Halme (1864-1946) oli teatterialan moniottelija. Hän oli kuulunut Suomalaisen Teatterin henkilökuntaan vuodesta 1888, siirtynyt Ruotsalaisen teatterin näyttelijäksi vuonna 1901, ollut kahteen otteeseen Viipurin Maaseututeatterin näyttelijä ja kuului sekä Tampereen Teatterin että Helsingin Kansan Näyttämön perustajiin. Kansan Näyttämöllä hän sekä näytteli että ohjasi vuosina 1907-11. Omaa kiertueteatteriaan hän veti vuosina 1915-20.6

Niin ikään tunnetun kirjailijan Eino Leinon saaminen alkuperäiskäsikirjoituksen kirjoittajaksi osoittaa Pohjanheimon tavoitteet. Leino teki käsikirjoituksen Tähtitarha-kokoelmassa vuonna 1912 ilmestyneen runon Vanteenheittäjät" pohjalta.7Pohjanheimo osasi hoitaa myös julkisuuden. Kuvausten aikana hän antoi sekä Helsingin Sanomille että Uudelle Suomettarelle valokuvia tulossa olevista teoksista ja kutsui toimittajat tutustumaan filmauksiin. Uusi Suometar kirjoitti 13. heinäkuuta:

"Hanke kotimaisten draamafilmien aikaansaamiseksi on nyt toteutunut. Hra Pohjanheimon Lyyra-teatterilla on valmiina ensi syyskautta varten kaksi kotimaista kuvanäytelmää, jotka kumpikin täyttävät kokonaisen ohjelman. Johtaja Kaarle Halmeen kokoama ja harjoittama näyttelijäseurue on muutaman viikon aikana ahkerasti filmannut" eläviä kuvia sekä maalla että merellä, Helsingissä ja maaseudulla. On näytelty suloisen kesäisen luonnon helmassa saaristossa sekä pääkaupungissa, aina tilanteiden vaatimusten mukaan." (Uusi Suometar 13.7.1913)

Ennakkotiedoista huolimatta Kesä ei valmistunut ensi-iltaan vuoden 1913 aikana. Se sai odottaa tammikuuhun 1915 asti. Lähteet eivät kerro, mistä tämä viivästys johtui. Pohjanheimo oli joka tapauksessa luvannut tuoda teatteriinsa kaksi kotimaista filminäytelmää syyskaudella 1913. Ongelman ratkaisemiseksi Kaarle Halme käsikirjoitti ja ohjasi melodraaman Verettömät, joka sai ensi-iltansa Helsingissä 29. syyskuuta 1913. Nuori luotsi tuli valkokankaalle samana päivänä Viipurissa. Helsinkiin Nuori luotsi tuli vasta Turun ja Tampereen jälkeen 3. marraskuuta. Kesä- ja heinäkuun sanomalehtiuutiset eivät vielä Verettömistä maininneet sanaakaan, joten todennäköistä on, että Kesän kohtalo valkeni elokuussa ja uusi teos otettiin pikavauhtia ohjelmistoon.

Verettömät ja Nuori luotsi olivat kumpikin tragedioita. Verettömät kertoi kartanon ja tehtaan omistajasta, joka ei kykene sulattamaan tyttäriensä suhdetta alempisäätyisin miehiin. Elokuva kulminoituu loppukohtauksessa, jossa isä tarttuu aseeseen:

"Kun parooni huomaa, että nuorten suhteet eivät ole loppuneet, ei hän enään voi raivoonsa hillitä, vaan aikoo ampua agronoomin. Margareta syöksyy väliin ja kuula haavoittaa häntä lievästi.

Parooni luulee ampuneensa tyttärensä, saa halvauksen ja kuolee.

Sukumuuri on nyt murtunut, eikä mikään ole enään 'verettömien' rakastavaisten onnen tiellä."8

Nuori luotsi oli tunteiden ehdottomuudessa yhtä jyrkkä, tai oikeastaan jyrkempi, sillä elokuva ei tarjonnut muurin" murtumisen vaihtoehtoa. Kaupungista tullut taiteilija Viklund on vietellyt luotsin, Eeron, nuorikon Annikin. Loppukohtauksessa Eero pelastaa merihätään joutuneen Viklundin ja Annikin, mutta hukuttautuu itse, sillä "hänen synnynnäinen ylpeytensä ei voi kärsiä häntä kohdannutta surua ja häpeää".9Kun Erkki Karu ohjasi elokuvasta uusintaversion vuonna 1928, hän muutti lopun onnelliseksi. Merihädän hetkellä Eero vakuuttuu Annikin koskemattomuudesta!

Kesän 1913 aikana Hjalmar V. Pohjanheimo tuotti melodraamojen vastapainoksi myös lyhyen farssin Kosto on suloista, jonka käsikirjoituksesta vastasi Hilarius Pohjanheimo. Viipurissa kuvatun komedian pituus oli 11 minuuttia ja ensi-ilta koitti 23. marraskuuta Helsingissä.

Pohjanheimo oli siis kesän 1913 aikana käynnistänyt neljän suomalaisen näytelmäelokuvan valmistamisen, mikä silloisissa olosuhteissa oli poikkeuksellinen voimanponnistus. Kesän aikana kuvatuista filmeistä kolme oli Kaarle Halmeen ohjaamia. Kaiken kaikkiaan Halme ohjasi neljä näytelmäelokuvaa. Viimeinen teos, Vieraalla maaperällä, sai ensi-iltansa 5. lokakuuta 1914 Helsingin Lyyra-teatterissa. Suomen Kansallisfilmografian mukaan tämä 33-minuuttinen, Yrjö Veijolan käsikirjoittama elokuva kuvattiin vasta kesällä 1914, mutta tämä lienee vain olettamus. On täysin mahdollista, että myös tämän teoksen aineisto olisi kuvattu jo edellisenä kesänä yhdessä muiden Halmeen ohjausten kanssa.

Teuvo Puron ja Kaarle Halmeen ohella vuonna 1913 elokuvanäyttämölle ilmestyi kolmas melodraamaohjaaja, Konrad Tallroth (1872-1926), joka oli esiintynyt Eerona Nuoressa luotsissa sekä Aarne Holmina elokuvassa Kesä.10

Kesän 1913 aikana Tallroth ohjasi omaan käsikirjoitukseensa perustuvan elokuvan Kun onni pettää, jonka tuotannosta vastasivat Pohjoismaisen Biografi Komppanian johtajat David Fernander ja Rasmus Hallseth. Tallroth kertoi myöhemmin saaneensa idean itse:

"Minulla oli hyvä suunnitelma filmiksi, istuuduin kirjoittamaan, ja pari viikkoa kestäneen työn jälkeen se oli valmis. Tarjosin sitä eräälle biograafijohtajalle, hän hyväksyi sen ja sitten ryhdyttiin näyttelemiseen." (Biograafilehti 3/1915)

Synopsiksen mukaan Kun onni pettää oli hurja melodraama. Nuori insinööri Kaj, jota Tallroth itse näytteli, tekee merkittävän keksinnön, ja elämä näyttää hymyilevän. Kaikki kääntyy kuitenkin alamäkeen. Kaj nai kevytkenkäisen Doriksen, sokeutuu tehdasonnettomuudessa, menettää tyttärensä ja lopuksi tekee itsemurhan.

Elokuvan tyylistä on vaikea sanoa mitään, mutta todennäköisesti kyse oli Sylvin tapaisesta pitkistä otoksista koostuvasta elokuvasta. Joissakin mainoksissa todettiin, että tämä 4-näytöksinen elokuva sisälsi 64 kuvaelmaa (esim. Sosialidemokraatti 8.9.1914, Satakunta 8.9.1914). Kun elokuvan pituus oli tarkastustietojen mukaan 63 minuuttia ja jos sana kuvaelma" viittaa otokseen, otokset olivat keskimäärin minuutin mittaisia.

Tallrothista tuli lopulta yksi suomalaisen mykkäelokuvan keskeisistä ohjaajista. Vuonna 1916 hän ohjasi elokuvan Eräs elämän murhenäytelmä, joka joutui sensuurin hampaisiin ja kiellettiin kokonaan ennen ensi-iltaa. Tallroth sai kuitenkin pestin Ruotsista ja siirtyi puoleksi vuodeksi Tukholmaan Svenska Biografteater -yhtiöön, jossa samanaikaisesti työskentelivät myös Mauritz Stiller ja Victor Sjöström. Tallrothin sopimus kattoi ajan 1.5.-1.11.1916 eikä sopimusta sen jälkeen enää uusittu. Lyhyen periodin aikana hän ohjasi kahdeksan elokuvaa, joista kaksi on säilynyt.12 Palattuaan Suomeen Tallroth ohjasi vielä kolme elokuvaa, Venusta etsimässä (1919), Rakkauden kaikkivalta (1922) ja Suursalon häät (1924).>

Kaivattu kotimaisuus

Kaiken kaikkiaan vuotta 1913 voi pitää käännekohtana suomalaisen näytelmäelokuvan tuotannossa. Puron, Raikkaan ja Engströmin jälkeen kansallisen projektin keskeiseksi kannattelijaksi nousi Hjalmar V. Pohjanheimo, jonka panosta suomalaisen elokuvan tuottajana ei voi aliarvioida. Pohjanheimon kohdalla oli kenties kyse taitavasta liiketoimesta, mutta varmasti myös kansallisen ajattelun ohjaamasta projektista.

Mainonnassaan Pohjanheimo toi voimakkaasti esille elokuvien suomalaisuuden. Jo Sylvin kohdalla ilmoituksissa korostettiin, että oli kyse "Suomen Kansallisteatterin näyttelijäin esittämästä" (Karjala 23.2.1913) "ensimmäisestä suomalaisesta tunninkestävästä taidefilmistä" (Kaiku 24.4.1913, Sosialidemokraatti 5.4.1913) ja että "näytelmä oli ensimäinen menestyksellinen yritys tällä alalla Suomessa" (Satakunnan Kansa 6.4.1913).

Kotimaisuuden korostamiseksi Pohjanheimo päätti syyskaudella 1913 viettää Lyyra-teatterissa suomalaisia viikkoja, ja siten kerätä entistä enemmän huomiota kansalliselle ponnistukselle. Sekä Verettömät että Nuori luotsi esitettiin suomalaisten viikkojen" merkkitapauksina. Vaikka Nuori luotsi tuli Helsingin kankaalle vasta marraskuussa, molemmat teokset näytettiin lehdistölle jo syyskuussa. Helsingin Sanomat kirjoitti 28. syyskuuta:

"Ottamalla huomioon, että yritys on ensi askel alallaan maassamme, lukuun ottamatta niitä pienempiä kokeita, joita Apolloteatteri on aikaisemmin tehnyt, on myönnettävä, että filmit ovat hyvin onnistuneita. Näyttämöllepanon tuottamia suuria vaikeuksia ei tietysti kaikkia ole voitu voittaa. Niinpä esim. Nuori luotsi" näytelmässä myrskyävän meren kiinnittäminen filmille on nähtävästi katsottu mahdottomaksi. Mutta, kuten sanottu, pieniä puutteellisuuksia lukuun ottamatta, ovat molemmat filmit hyvin onnistuneita ja kykenevät kieltämättä kilpailemaan samanlaatuisten ulkomaalaisten filmiliikkeiden tuotteiden kanssa." (HS 28.9.1913)

Elokuvien lehdistövastaanotossa suomalaisuuteen kiinnitettiin paljon huomiota. Nuoresta luotsista todettiin mm.: "Tämä filmidraama on ainoa laatuaan, joka on yksinomaan suomalaisilla voimilla kokoonpantu suomalaisessa luonnossa." (Uusi Aura 5.10.1913) Kun elokuva esitettiin Mikkelissä, Vapaus-lehti kirjoitti: "Kuva on ensimäinen laatuaan paikkakunnalla suomalaisten taiteilijain esittämänä." Saman totesi Mikkelin Sanomat, samana päivänä 24. tammikuuta 1914. Elokuva oli "suuri uutuus, oikea kotimainen filmidraama" (Uusi Aura 5.10.1913).

Tallrothin Kun onni pettää sai yhtä hyvän vastaanoton kuin Pohjanheimon tuotannotkin. Hufvudstadsbladetin (23.11.1913) mukaan "denna inhemska film står som helhet betraktad afgjordt öfver, hvad som i den vägen hittils presenterats här hemma". Elokuva osoittaa "meilläkin olevan hyviä taustoja filmidraamojen esittämiselle" (Uusi Suometar 28.11.1913). Melodraaman suomalaisuutta korostettiin musiikilla. Ainakin muutamissa teattereissa Kun onni pettää sai säestyksekseen Merikannon, Palmgrenin, Sibeliuksen ja Melartinin säveliä (Turun Sanomat 30.11.1913). Lehtikirjoituksissa kiinnitettiin kuitenkin huomiota ristiriitaan elokuvan kotimaisuuden" ja välitekstien kehnon suomenkielen välillä:

"Samalla kuin annamme tunnustuksen yritykselle omassa maassa valmistaa näitä nykyaikana niin suuren kysynnän saavuttaneita näytelmäfilmejä, emme voi olla huomauttamatta siitä vajanaisesta huomiosta, jota on osotettu kuvien suomenkieliselle tekstille. Eräässä sanomalehtiuutisena esitetyssä palasessa sanotaan, että joku keksintö oli ostettu 100 markan edestä"; eräässä toisessa paikassa puhutaan elämästä miehen vierellä"; nimi Doris taivutetaan Doris'en; eräässä kohdassa opetetaan katsojaa sanomaan suomeksi olemme tilaisuudessa", vaikka se on ruotsia suomalaisin sanoin ja suomessa sanotaan meillä on tilaisuus". Suomalaisia katsojia suorastaan harhaankin johtava ilmoitus esiintyy tekstissä, kun näytelmän päähenkilö kutsuu luokseen palvelijattarensa ja antaa tälle määräyksen:

- Tahdon nähdä tytärtäsi!

Kysymys on kuitenkin hänen omasta tyttärestään, joten lauseen pitäisi kuulua:

- Tahdon nähdä tytärtäni!" (Uusi Suometar 28.11.1913)

Elokuvan huono käännös johtuu osittain varmasti siitä, etteivät tuottajat Fernander ja Hallseth tiettävästi osanneet suomea lainkaan. Arvoitukseksi jää, miksi Tallroth ei tarjonnut ideaansa Pohjanheimolle, varsinkin kun hän oli osallistunut sekä Nuoren luotsin että Kesän filmauksiin.

Joka tapauksessa Tallrothin elokuva - niin kuin muutkin vuoden 1913 kotimaiset biografinäytelmät - olivat osoittaneet, että "meillä kotimaassa voidaan valmistaa ainakin yhtä hyviä filmejä kuin ulkomaillakin; ellei vielä parempiakin" (Kansan Lehti 13.12.1913).

Yleensä kansallisen projektin - tai ainakin kansallismielisen elokuvatuotannon - käynnistäminen on liitetty vuonna 1919 perustettuun Suomi-Filmiin, joka lähti systemaattisesti elokuvamaan kansalliskirjallisuutta ja joka julkilausumissaan korosti suomalaisuuttaan. Tälle politiikalle itsenäistyminen loi tietysti tärkeän viitekehyksen, samoin vuosien 1917-18 katkos kotimaisessa tuotannossa. Mutta elokuvankin alueella kansallisen ajattelun juuret ulottuvat itsenäistä Suomea kauemmas, Teuvo Puron ja Hjalmar V. Pohjanheimon kaltaisten pioneerien toimintaan. Niin kuin Helsingin Sanomat totesi 28. syyskuuta 1913, nämä teokset olivat "kaunis alku kotimaiselle teollisuudelle tälläkin alalla".

Viitteet

1. Salaviinanpolttajien laajempi analyysi ks. Hannu Salmi: Elokuva ja historia. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja. Helsinki 1993, s. 74-94. [takaisin]

2. Perustiedot suomalaisista näytelmäelokuvista löytyvät teoksesta Suomen Kansallisfilmografia. Osa 1: Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat. Helsinki 1996. Jatkossa kaikki ensi-iltatiedot perustuvat Suomen Kansallisfilmografiaan ilman, että kirjaan erikseen viitataan. [takaisin]

3. Tarkempi analyysi Sylvistä ks. Hannu Salmi: "Tunnin kestävä taidefilmi". Sylvi - ensimmäinen suomalainen pitkä näytelmäelokuva, s. 107-124. Teoksessa Filmin tähden. Suomen elokuva-arkisto 40 vuotta. Toim. Matti Lukkarila, Olavi Similä ja Sakari Toiviainen. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1997. [takaisin]

4. Lauri Tykkyläisen kirje kirjoittajalle 13.12.1996. Näkemys poikkeaa huomattavasti Suomen Kansallisfilmografian ensimmäisessä osassa esitetystä tulkinnasta, jonka mukaan Engström laittoi - kehityksen lykkääntyessä - negatiivit kiinnitysliuokseen, joka lopulta tuhosi Anna-Liisan ja Hyökyaaltoja. Ks. lähemmin Suomen Kansallisfilmografia 1996, s. 80. Tykkyläisen mukaan Engström ei olisi voinut tehdä tällaista virhettä, sillä kiinnitysliuokseen laitettua negatiivia ei mikään pelasta". [takaisin]

5. Salmi 1997, s. 107-124. Tarkemmat lähdeviitteet löytyvät Filmin tähden -kirjasta. [takaisin]

6. Urpo Kari: Aamuruskon ajoilta: Kaarle Halmeen Verettömät". Hyvinkään Sanomat 19.11.1965. [takaisin]

7. Suomen Kansallisfilmografia 1996, s. 129. [takaisin]

8. Verettömien juliste ja synopsis, Suomen elokuva-arkiston kokoelmat. [takaisin]

9. Nuoren luotsin juliste ja synopisis, Suomen elokuva-arkiston kokoelmat. [takaisin]

10. Tallrothin urasta ks. Matti Piuhola: Tallroth oli aikansa filmimies. Ilkka 21.9.1980. [takaisin]

11. Kun onni pettää -elokuvan juliste ja synopsis, Suomen elokuva-arkiston kokoelmat. [takaisin]

12. Gösta Wernerin kirje kirjoittajalle 30.1.1997. Tallrothin Ruotsissa ohjaamat elokuvat olivat Chanson triste (1917), Millers dokument (1916), Vem sköt? (1917), Sin egen slav (1917), Skuggan av ett brott (1917), Allt hämnar sig (1917), Paradisfågeln (1917) ja Miljonarvet (1917). Näistä Vem sköt? ja Allt hämnar sig ovat säilyneet, Paradisfågeln elokuvasta on jäljellä parin minuutin fragmentti. Suluissa mainitut vuosiluvut viittaavat ensi-iltavuoteen. Kaikki elokuvat kuvattiin 1.5.-1.11. välisenä aikana. [takaisin]