Watergate-elokuvien myytit ja merkitykset

Historiantutkimuksen kannalta elokuvan on vaikea täyttää vaadittuja tieteellisiä kriteerejä. Elokuvan avulla pystytään kyllä kuvaamaan tapahtumia johtopäätöksin ja perusteluin, mutta tulkintojen vaikutus on hyvin suuri. Näin elokuva mahdollistaa johtopäätösten hedelmällisyyden, mutta ei tee oikeutta tutkimuskohteelle, sillä historiantutkimuksen perusperiaatteet eivät täyty.

Jo elokuvan olemassaolo taiteenlajina edellyttää kompromissien tekoa. Tapahtumakulkuja yksinkertaistetaan juonen selvyyden tai dramatiikan lisäämiseksi ja henkilökuvauksia muutetaan vastaamaan enemmän ohjaajien näkemyksiä.

Elokuvan historiallinen legitimiteetti

Elokuvan merkitystä ihmisten historiakäsitysten luojana tai muistuttajana ei kuitenkaan ole syytä aliarvioida. Miljoonat ihmiset esimerkiksi Yhdysvalloissa saavat käytännössä ainoat tietonsa historiasta joko televisiosta tai elokuvateattereissa. Monissa tapauksissa produktiot ovat herättäneet yhteiskunnallista keskustelua, mikä edelleen on lisännyt kansalaisten tietoa menneisyydestä. Samoin elokuvat ovat kiinnittäneet huomiota johonkin kansakunnan historian jo unohtuneeseen tapahtumaan, jolla kuitenkin on aikoinaan ollut tärkeä merkitys Amerikan kehityksessä. Tällaisia elokuvia ovat olleet esimerkiksi Henry Fondan ja Tyrone Powerin tähdittämä Jesse James (1939) ja ensimmäisestä Atlantin ylityslennosta kertova Billy Wilderin ohjaama The Spirit of St. Louis (1957).

Kautta vuosien Hollywood on onnistuneesti kyennyt rahastamaan produktioilla, joilla on jokin kiinnekohta kansakunnan historiaan – lähimenneisyyteen tai aikaisemmille vuosisadoille. 1910- ja 1920-luvulla huomio keskittyi esimerkiksi maan asuttamiseen elokuvissa, kuten D.W. Griffithin Kansakunnan synty (The Birth of a Nation, 1915) ja Charlie Chaplinin Kultakuume (The Gold Rush, 1925). 1930- ja 1940-luvut toivat mukanaan myytin valloitetusta rajaseudusta, jota symboloivat mm. Raoul Walshin Onnenmaata kohti (The Big Trail, 1930), John Fordin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Howard Hawksin Punainen virta (Red River, 1948). Lännenelokuva eli kulta-aikaansa.

Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeisen historian traumaattisimmat kokemukset liittyivätkin sitten maan hallintoon ja sen pääkaupunkiin. Kongressin epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean kuulustelut 1940- ja 1950-luvun vaihteessa tuhosivat satojen filmiteollisuudessa työskentelevien urat. Presidentti John Kennedyn salamurhasta vuonna 1963 keskustellaan yhä. Yhdysvaltojen osallisuus Vietnamin sotaan jakoi kansaa 1960-luvun puolivälistä alkaen ja maan presidentti erosi ensimmäisen kerran virastaan vuonna 1974 sekaannuttuaan ns. Watergate-murron peittelyyn. Kaikista näistä tapahtumista on amerikkalainen elokuvateollisuus muokannut omat versionsa (1), mutta tässä yhteydessä keskitytään juuri Hollywoodin Watergate-kuvauksiin kahden, keskenään hyvin erilaisen elokuvan kautta.

Vuonna 1976 valmistunut kassamenestys Presidentin miehet (All the President`s Men, 1976) perustuu Washington Post –lehden toimittajien Carl Bernsteinin ja Bob Woodwardin samannimiseen kirjaan, jossa he kuvaavat työtään Richard Nixonin hallinnon salaisuuksien selvittämiseksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Nixon (Nixon, 1995) on kattava kuvaus vuosisadan kiistellyimmän amerikkalaispoliitikon koko urasta nousuineen ja laskuineen. Elokuva alkaa Watergate-murrosta ja päättyy Nixonin eropuheeseen (2).

Robert Redford ja poliittinen valta

Alan J. Pakulan ohjaamaa ja näyttelijä Robert Redfordin ideoimaa Presidentin miehiä pidettiin aikoinaan todenmukaisena kuvauksena Watergatesta. Tarina keskittyy lähes yksinomaan Washington Postin uutishuoneeseen, jossa Bernstein ja Woodward yrittävät jäljittää lisää johtolankoja murtovyyhden selvittämiseksi.

Projektin pani alulle Woodwardia esittänyt Redford, joka koki poliittisen heräämisensä Nixonin presidentiksi tulon aikoihin. 1950-luvun alussa senaattori Nixon oli luovuttanut Redfordille urheilupalkinnon eikä 13-vuotias Redford ollut tuolloin saanut Nixonista kovinkaan hyvää kuvaa. Hänen mielestään Nixon oli epärehellinen eikä Redford uskonut tämän vilpittömyyteen edes Valkoisessa talossa. Watergate-murron seurauksena Redford alkoi huomata teoriansa toteutuneen ja otti yhteyttä Bernsteiniin ja Woodwardiin ilmoittaen halunsa tehdä näistä elokuva. Journalistit olivat kuitenkin liian kiireisiä suostuakseen lähdemateriaalin antajiksi (3).

Redfordin poliittinen aktiivisuus oli tyypillinen Watergate-aikakauden piirre ja hän antoi sen näkyä myös muissa tuon ajan rooleissaan. Redford esimerkiksi selvitteli CIA-tyyppistä salamurhaiskua elokuvassa Korppikotkan kolme päivää (Three Days of the Condor, 1975), joka poliittisena viestinä ilmensi epäluottamusta valtion instituutioita kohtaan.

Presidentinvallan ilmeinen väärinkäyttö raivostutti miljoonia amerikkalaisia eikä kukaan presidentti Nixonin jälkeen ole välttynyt lehdistön ja kansalaisten kovasta kritiikistä sekä kyynisemmästä suhtautumisesta politiikkaa kohtaan. Gerald Fordin häviöön 1976 vaikutti hänen myöntämänsä armahdus Nixonille. Jimmy Carterin yhden kauden presidenttiys kaatui vaisuun ulkopolitiikkaan ja vastaehdokas Ronald Reaganin väitteisiin globaalin valta-aseman menettämisestä Neuvostoliitolle. Kansalaiset olivat samaa mieltä, kuten vuoden 1980 vaalit osoittivat. Reagan kärsi toisella kaudellaan Iran-Contra –skandaalista, jota tiedotusvälineet Watergateen verraten nimittivät Irangateksi". Bush hävisi Clintonille, koska median mukaan talous oli huonossa kunnossa. Clintonin kausia taasen ovat varjostaneet kaikenlaiset skandaalit, mm. Whitewater-kiinteistösotkut, Valkoisen talon matkatoimistoväen erottaminen ("Travelgate") sekä Paula Jonesin nostama syyte seksuaalisesta ahdistelusta ("Jonesgate"). Watergaten perintöä tässäkin. (4)

Neljännen valtiomahdin puolesta

Presidentin miehet lavastettiin ulkoisilta puitteiltaan erittäin autenttiseksi elokuvaksi. Tuotantoyhtiö Warner Brothers rakennutti Burbankin studioilleen tarkan kopion Washington Postin uutishuoneesta ja lennätti sinne jopa aidot paperiroskat lehden roskakoreista. Lisäksi mm. toimittajien pöydät olivat saman valmistajan ja samanväriset kuin alkuperäiset.

Elokuva näyttää ilmeisen todenmukaisesti reporttereiden väsymättömän työn uutisvihjeiden hankkimiseksi ja niiden varmentamiseksi. Miehet juoksevat todistajan ovelta toiselle yrittäen jopa ahdistelua muistuttavin keinoin saada asioille selvyyttä. Klassisin esimerkki lienee elokuvassa kuvattu ja todellisuuteen perustuva kohtaus, jossa Bernstein ja Woodward käyvät läpi kaikki kongressin kirjaston lainauskuitit parin vuoden ajalta selvittääkseen Valkoisen talon tiedon hankkimista poliittisten vastustajien pään menoksi. Hienosti kuvattu kohtaus näyttää ensin miehet pöydän ääressä lukemassa lainauskuitteja. Tämän jälkeen kamera lähtee kohoamaan kohti mammuttimaisen kirjaston kattoa ikään kuin kuvaten kahden pienen ihmisen taistelua vallitsevan järjestelmän epäkohtien korjaamiseksi. Yksinkertaista, mutta tehokasta.

Tällaista Hollywoodin kuvausta poliittisesta kulttuurista ei kuitenkaan voi pitää kovin todenmukaisena. Elokuvan käsikirjoitusta jouduttiin muokkaamaan juonen kannalta selvemmäksi, sillä Bernsteinin ja Woodwardin kirja sisälsi niin paljon yksityiskohtia, että niiden kuvaaminen olisi hajauttanut elokuvan rakennetta liikaa. Tästä johtuen katsoja saa kuvan, että koko Watergate-vyyhdin selvittäminen oli kahden itsepintaisen toimittajan ansiota. Presidentin miehet korostaa lehdistön keskeistä merkitystä kriisin ratkaisussa unohtaen esimerkiksi Yhdysvaltain senaatin kuulustelujen ja oikeuslaitoksen syyttäjien ansiot tapauksen selvittämisessä. Lehdistön jumaluutta" lisää elokuvan loppu, jossa tulostin hakkaa aina vain uusia Watergate-paljastuksia paperiin.

Poliittinen elokuva tarvitsee dramatiikkaa tehdäkseen kuvaamastaan aiheesta kiinnostavan silloinkin kun tapahtumat eivät näytä kehittyneen kovinkaan jännittävästi. Valitettavasti tämä usein vähentää sen historiallista luotettavuutta tapahtumien kuvaajana. Presidentin miehissä viihdettä parhaimmillaan on kuvaus, jossa Redford ja Bernsteinia esittävä Dustin Hoffman luulevat henkensä olleen vaarassa tutkimustensa johdosta. Mistään tällaisesta ei ole todisteita, mutta kun oikeat Bernstein ja Woodward mainitsivat asiasta saatuaan varoituksen salaiselta tietolähteeltään, myös ohjaaja Pakula otti sen mukaan. (5) Tyypillinen esimerkki tilanteesta, jossa juoni dramatiikka korostuu tosiasioiden kustannuksella.

Watergaten realistisempi versio

Yhdeksäntoista vuotta Presidentin miehien jälkeen valmistui toinen elokuva, joka ei ollut tähtinäyttelijänsä politikoinnin tuote, vaan radikaalin ohjaajan kokonaisvaltainen muotokuva itse Watergaten keskushenkilöstä, presidentti Richard Nixonista.

Ohjaaja Oliver Stonelta jos keneltä olisi odottanut hyvinkin negatiivista kuvaa miehestä, joka jatkoi Vietnamin sotaa neljällä vuodella – sotaa, jossa Stone myös itse oli taistellut. Nixon edusti tuolloin kaikkea sitä, mitä John Kennedyn myyttistä sädekehää elokuvassa JFK (1991) korostanut Stone piti moraalittomana: opportunistista urapoliitikkoa, joka toiminnallaan oli yrittänyt tuhota ammutun presidentin perintöä.

Stone on pyrkinyt Watergate-kuvauksessaan mahdollisimman realistiseen lopputulokseen yrittäen kuvata koko sen prosessin, joka lopulta tuhosi Nixonin toisen virkakauden. Stone totesi Newsweek-lehdelle antamassaan haastattelussa halunneensa korjata Presidentin miesten yksipuolisen kuvan Watergaten kehityksestä:

"Only later did I found out it was all bull---- and that The Washington Post is completely glamorized. In our film, what brings [ Nixon] down is the inexorable machinery set in progress…[ Woodward and Bernstein] were part of the machinery. They kept the fires smoldering, but the fires would have continued on." (6)

Perusteellinen Stone

Nixonin paremmuus" historiantutkijan kannalta verrattuna Presidentin miehiin piilee siinä, että Stone on käyttänyt mahdollisimman paljon Nixonin oikeita, eri muodoissa tallennettuja lausuntoja, tosin niitäkin juonen dramatiikan kannalta toisissa yhteyksissä kuin alkuperäisiä. Hän jopa julkaisi elokuvan käsikirjoituksen lähdeviitteineen osoittaakseen pyrkineensä mahdollisimman autenttiseen lopputulokseen (7).

Stone on onnistunut hyvin yrityksessään päästä kiistellyn presidentin persoonan taakse. Hän yrittää selvittää, miten mies, joka avasi suhteet Kiinaan ja liennytti Neuvostoliiton kanssa, saattoi sekaantua likaiseen peliin sisäpolitiikassa. Vastaus löytyy Nixonin köyhästä lapsuudesta, joka ei, toisin kuin Kennedyllä, mahdollistanut opiskelua maan parhaissa yliopistoissa eikä vankkaa varallisuutta. Stonen Nixon sai tästä jatkuvan tekosyyn vihata Kennedyjä ja heidän edustamaansa itärannikon yläluokkaista liberalismia.

Nixon joutui presidenttikaudellaan selvittelemään demokraattiedeltäjiensä aloittamia sotkuja Vietnamissa ja sai kansalaisten vihat päälleen. Aika oli poliittisesti ja yhteiskunnallisesti epävakaata eikä Nixon onnistunut tehtävässään kansakunnan eheyttäjänä. Kun lisäksi hänen hallintonsa varsin voimakkaasti yritti vaikuttaa amerikkalaisten tiedotusvälineiden raportointiin asioistaan, presidentin toimista saa varsin vaikeaselkoisen kuvan. Stone tuo tämän kaiken hyvin esille.

Nixon ansaitseekin kiitosta Hollywood-tuotantona, jolla edes on näennäinen pyrkimys tapahtumien todenmukaiseen kuvaamiseen. Tässä se onnistuu selvästi paremmin kuin Presidentin miehet, joka perustuukin kahden toimittajan omiin näkemyksiin. Stonen elokuvan lähdepohja on laajempi ja asioita on ainakin pyritty kuvaamaan suunnilleen alkuperäisessä aikakontekstissa.

Näennäistä tarkkuutta

Perusteellisesta taustatyöstä huolimatta Stone on joutunut tekemään merkittäviä kompromisseja aiheensa suhteen. Niiden laajuus vaihtelee pienistä yksityiskohdista aina suuren luokan erehdyksiin, joita kaikkia ei voi selittää elokuvan taiteellisella ja viihteellisellä perusluonteella.

Esimerkki em. summittaisuudesta, jossa alkuperäisten tapahtumien kontekstia on muutettu, on kuvaus Nixonin ja puhemies Mao Tse-tungin kohtaamisesta. Stone lisää tapahtuman ulkoista viehättävyyttä sijoittamalla tapaamisen suureen juhlasaliin kun tosiasiassa miehet neuvottelivat Maon kirjoja täynnä olevassa työhuoneessa.

Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on Nixonin puhe republikaanisen puolueen puoluekokouksessa kesällä 1968, jossa hän peräänkuuluttaa lain ja järjestyksen palauttamista yhteiskuntaan ja vetoaa suureen hiljaiseen enemmistöön", jotta tämä äänestäisi Yhdysvalloille uuden johdon – hänet:

"A new voice is being heard across America today: it is not the voice of the protestors or the shouters, it is the voice of a majority of Americans who have been quiet Americans over the past few years…a silent majority…[ t] hey love America and they don`t like what`s happened to America these last four years!"

Suuri osa tekstistä on elokuvan käsikirjoittajien, Stephen J. Rivelen, Christopher Wilkinsonin ja Stonen, mielikuvituksen tuotetta, mutta viittaus hiljaiseen enemmistöön" on todella jäänyt historiaan eräänä Richard Nixonin tunnetuimpana lausahduksena. Nixon ei kuitenkaan esitellyt käsitettään vuoden 1968 puoluekokouksessa vaan vasta ensimmäisen virkakautensa suuressa televisiopuheessa, joka käsitteli Vietnamin sotaa, marraskuussa 1969. Edelleen, ainakin ulkoministeri Henry Kissingerin mukaan, presidentti ei koskaan kutsunut Neuvostoliiton johtajaa Leonid Brezhneviä etunimeltä eikä ryyppäillyt työaikana (8).

Historialliseen elokuvaan kuuluvat dramaattiset käänteet ja sujuvasti etenevä juoni. Kerronnan parantamiseksi asioita joudutaan ottamaan irti alkuperäisestä kontekstistään ja liittämään ne alun perin kuulumattomiin tapahtumiin. Lopputuloksena ovat juuri kuvatun kaltaiset tilanteet, jotka näennäisesti ovat todenmukaisia, mutta käytännössä eivät kuvaa todellisuutta.

Nixon historiakäsitysten muovaajana

Elokuva on kuitenkin taiteenlaji, jolle on annettava mahdollisuus tapahtumien vapaamuotoiseen kuvaamiseen. Nykyään, kun suurin osa ihmisistä saa ainoan käsityksensä menneisyydestä juuri elokuvien ja television perusteella, tämä saattaa kuitenkin johtaa vääriin tulkintoihin historiasta ihmisten mielissä. Nixonissa tämä näkyy selvimmin kohtauksessa, jossa Watergate-murtautujien johtomies Howard Hunt tapaa presidentin lakimiehen John Deanin keskustellakseen murtomiehille maksettavista lahjuksista, jotta nämä pysyisivät hiljaa.

Hunt toteaa presidentin tienneen murrosta etukäteen vaikka viimeisimmän tutkimustiedon perusteella näin ei ollut. Nixon oli antanut hyväksyntänsä tietyille toimille poliittisten vastustajien toiminnan vaikeuttamiseksi, mutta suoranaista murtokäskyä hän ei antanut. Stonen mukaan näin kuitenkin tapahtui.

Todellisuudessa miehet eivät tavanneet, mutta kohtaus asettaa Nixonin toiminnan aivan uusiin puitteisiin. Presidentistä tulee koko Watergate-murron isä eivätkä elokuvan katsojat erota tätä fiktiivistä kohtausta. Stone perusteli kohtausta sillä, että Nixon olisi voinut kuvitella sen tapahtuneen. Perustelu ei täytä historiantutkimukselta vaadittavia kriteerejä, sinänsä itsestäänselvyys, mutta asiaa on syytä pohtia jo Stonen julkaiseman lähdeviitteisen käsikirjoituksenkin vuoksi. Ilmiselvästi ohjaaja on pyrkinyt rakentamaan Nixonista oman historiallisen tulkintansa.

Elokuva sisältää myös yhden selvän asiavirheen, joka osoittaa, että Stone ei ole tarpeeksi yksityiskohtaisesti tutustunut käyttämiinsä lähteisiin. Nixonin lopussa Stone siirtyy aitoihin uutisfilmeihin näyttäessään presidentin eronsa jälkeen lähtevän helikopterilla Valkoisesta talosta. Samaan aikaan elokuvan ääniraidalla kuuluu ohjaajan itsensä ääni, joka yhteenvedonomaisesti toteaa:

"Nixon, who was pardoned by President Ford, lived to write six books and travel the world as an elder statesman." (9)

Todellisuudessa Nixonin kirjallinen tuotanto käsitti kymmenen teosta, joista yhdeksän valmistui eron jälkeen. Varsin alkeellinen virhe Stonelta, joka sentään käytti lähteinään niin tutkimuskirjallisuutta, lehtiartikkeleita, liittovaltion dokumenttijulkaisuja ja asiakirjoja sekä televisio- ja video-ohjelmia. Stone laski mukaan vain itse käyttämänsä Nixonin kirjat.

Fiktiivisen materiaalin naamiointia

Stonen elokuvat ovat visuaalisia mestariteoksia, joissa tarinaa kuvataan nopein leikkauksin ja kuvakulmien vaihteluin. Ohjaajan erikoisuus on, erityisesti Nixonissa ja JFK:ssa, kuvattujen kohtausten muuttaminen mustavalkoisiksi ja rakeisiksi vanhojen uutisfilmien tapaan. Tällaisten kohtausten erottaminen dokumenttiaineistosta edellyttää katsojilta laajoja pohjatietoja kuvatusta aiheesta sekä kykyä huomata, milloin kyseessä ovat Stonen palkkaamat näyttelijät ja milloin presidentit Nixon ja Kennedy. Näin historian henkilöt saadaan autenttisesti" tekemään jotakin elokuvan ohjaajalle mieleistä, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Esimerkiksi elokuvan alkupuolen yhteenveto Nixonin aikaisemmasta urasta on tehty juuri kyseisellä tekniikalla. Stone on kuvannut uudelleen uutisfilmien kohtaukset, joissa Anthony Hopkinsin Nixon näkyy esimerkiksi pitämässä kuuluisaa Checkers"-puhetta vuonna 1952 ja tutkimassa Alger Hiss –tapauksen mikrofilmejä suurennuslasilla (10). Stone on jopa käyttänyt alkuperäisiä valokuvia lisäten vain Hopkinsin pään Nixonin pään tilalle. Kohtaukset on kuvattu erittäin taitavasti eikä eroa juuri huomaa. Luonnollisesti tällainen manipulointi vain lisää yleisön uskoa elokuvan sanomaan ainoana oikeana totuutena.

Watergate-elokuvien funktio

Presidentin miehien ja Nixonin ilmestyessä elokuvateattereihin amerikkalaisissa tiedotusvälineissä käytiin laajaa keskustelua Watergatesta ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Arvovaltaisten politiikan tutkijoiden, lehtimiesten ja Nixonin hallinnon virkamiesten lausunnot olivat kysyttyjä ja he saivat esittää omat versionsa tapahtumista ja niiden merkityksistä. Teorioita oli yhtä monta kuin niiden esittäjiäkin. Monet, kuten Nixonin lakimies John Dean sekä Bernstein ja Woodward, rikastuivat varsin merkittävästi solmittuaan rahakkaat kirjasopimukset.

Poliittiset elokuvat kuitenkin muistuttavat ihmisiä menneestä ajasta. Niiden kautta välittyy kuva yhteiskunnan murroskausista ja kansakunnan huippuhetkistä. Jännittävästi kuvattu produktio pitää myös yllä ihmisten mielenkiintoa menneeseen. Tässä piileekin poliittisen elokuvan tärkein funktio. Oliver Stonen Nixonin tullessa teattereihin Yhdysvalloissa joulukuussa 1995 se herätti lähes yhtä paljon keskustelua ja yleisönosastoartikkeleita kuin oikean Nixonin kuolema vuotta aikaisemmin. Tekijä on tässä artikkelissa käyttänyt lähteenä esimerkiksi Nixonin entisen ulkoministeri Henry Kissingerin kommentaaria Washington Post –lehdessä. Jos Hollywood-elokuva saa runsaasti vastaavaa palstatilaa mediassa, mainoskampanjat pois lukien, se on onnistunut tehtävässään tuoda historiaa tutuksi.

Niin ikään Presidentin miehiä pidettiin aikoinaan, tapahtumien läheisyyden herättämien voimakkaiden tunteenpurkausten vuoksi, hyvin todenmukaisena kuvauksena Richard Nixonin ajasta. Vasta myöhemmin on käynyt ilmi sen tarkoitushakuisuus Robert Redfordin ja Washington Post –lehden näkemyksiä myötäilevänä elokuvana.

Historiallisiksi dokumenteiksi Watergate-elokuvista ei ole. Realismiin pohjautuvasta aihepiiristään huolimatta ne ovat kuitenkin vain miljoonien dollarien teorioita. Tosin hyvin jännittäviä sellaisia.

Viitteet

1. Kongressin kuulusteluja epäamerikkalaisen toiminnan paljastamiseksi on kuvattu mm. elokuvissa Big Jim McLain (1952), Agentti 52 (My Son John, 1952) ja Väärä totuus (Guilty By Suspicion, 1990). Kennedyn salamurhaa kuvannut Oliver Stonen JFK (1991) nosti jälleen esille tapaukseen liittyvät salaliittoteoriat. Vietnamin sodasta kertovat elokuvat elivät kulta-aikaansa 1980-luvulla, jolloin itse sotaan oli jo saatu etäisyyttä. Tällöin valmistuivat mm. Platoon – Nuoret sotilaat (Platoon, 1986) ja Rambo – Taistelija II (Rambo: First Blood Part II, 1985). Aihetta oli toki käsitelty aikaisemminkin, mm. John Waynen ja Ray Kelloggin ohjaustyössä Vihreät baretit (The Green Berets, 1968), Martin Scorsesen Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976), Michael Ciminon Kauriinmetsästäjässä (The Deer Hunter, 1978) ja Francis Coppolan Ilmestyskirja Nyt –elokuvassa (Apocalypse Now, 1979). Erinomainen luettelo kommunistivainojen vuoksi uransa menettäneistä henkilöistä on löydettävissä teoksesta: Caute, David: The Great Fear. The Anti-Communist Purge Under Truman and Eisenhower, s. 557–560. Secker & Warburg, London 1978. [takaisin]

2. Watergate-skandaali alkoi kesäkuussa 1972 kun viisi murtomiestä pidätettiin demokraattisen puolueen vaalipäämajassa Watergate-toimistorakennuksessa Washingtonissa. Heidän todettiin olleen asentamassa salakuuntelulaitteita puhelimiin ja valokuvaamassa asiakirjoja. Asia ei tuolloin saanut paljoakaan julkisuutta ja Richard Nixon voitti ylivoimaisesti marraskuun 1972 presidentinvaalit. Vuoden 1973 alkupuolella kävi kuitenkin ilmi, että Nixonin läheiset avustajat olivat sekaantuneet murron peittelyyn ja presidentin suosio alkoi laskea. Seuraavana vuonna Nixonin oli itsekin myönnettävä osallistuneensa salailuun ja hän joutui korkeimpaan oikeuteen joutumisen pelossa eroamaan elokuussa 1974. Kuukautta myöhemmin uusi presidentti Gerald Ford armahti Nixonin kaikista syytteistä. [takaisin]

3. Toplin, Robert Brent: History By Hollywood. The Use and Abuse of the American Past, s. 181–183. University of Illinois Press, Chicago 1996; Leuchtenburg, William E.: All the President`s Men, s. 293. Teoksessa Past Imperfect. History According to the Movies. Toim. Ted Mico, John Miller-Monzon & Daniel Rubel. Henry Holt and Company, New York 1996. [takaisin]

4. Mainitut gate"-päätteiset nimet ovat amerikkalaisten tiedotusvälineiden käyttämiä vakiintuneita ilmaisuja ilmi tulleista skandaaleista. [takaisin]

5. Bernstein, Carl & Woodward, Bob: All the President`s Men, s. 317–320. Touchstone, New York 1994. Woodwardilla oli salainen tietolähde Nixonin hallinnossa ja tältä hän sai osan tärkeimmistä vihjeistään. Tietolähde vaati, että hänen tietojaan sai käyttää ainoastaan taustamateriaalina muulle informaatiolle, ei suorina lainauksina. Tällä perusteella Woodward nimesi lähteensä Syväksi kurkuksi" (Deep Throat) tuolloin kuuluisan pornoelokuvan mukaan. Tänäkään päivänä Syvän kurkun henkilöllisyyttä ei tiedä kukaan muu kuin Woodward ja hänen tuolloinen esimiehensä Washington Post –lehdessä, Ben Bradlee. He ovat luvanneet paljastavansa Syvän kurkun henkilöllisyyden kun tämä kuolee, joten hän on ilmeisesti yhä elossa. [takaisin]

6. Tough Guys Do Talk. Stone on his father and Nixon. And those still-secret tapes. Oliver Stonen haastattelu julkaistu Newsweekissä 11. joulukuuta, 1995 (Yhdysvaltain painos), s. 70. [takaisin]

7. Hamburg, Eric (toim): Nixon. An Oliver Stone Film. Hyperion, New York 1995. Varsinaisen käsikirjoituksen ja sen 168 lähdeviitteen lisäksi teos sisältää paljon muuta. Sen alussa on kokoelma esseitä Nixonin aikaa eri tehtävissä seuranneilta asiantuntijoilta ja lopussa yli 200 sivua varsinaisia Watergate-dokumentteja: asiakirjoja ja Valkoisen talon ääninauhoilta purettuja keskusteluja. Ikään kuin Stone olisi halunnut osoittaa, kuinka mahdollisimman todenmukainen hänen kuvansa Nixonista oli. JFK -elokuvan paljon kritiikkiä herättäneet ja edelleen ilman pitäviä todisteita olevat salaliittoteoriat lienevät vaikuttaneet tähän. [takaisin]

8. Hamburg 1995, s. 187–188; Kissinger, Henry: Stone`s Nixon. The Washington Post, 24. tammikuuta, 1996. Erinomainen kuvaus Nixonin marraskuun 1969 televisiopuheesta on löydettävissä mm.: Ambrose, Stephen E.: Nixon. The Triumph of a Politician 1962–1972. Volume Two, s. 308–310. Simon and Schuster, New York 1989 sekä luonnollisesti Nixonin omista muistelmista: Nixon, Richard: RN. The Memoirs of Richard Nixon, s. 314–315. Touchstone, New York 1990. [takaisin]

9. Hamburg 1995, s. 307. [takaisin]

10. Vuonna 1952, Nixonin ollessa Dwight Eisenhowerin varapresidenttiehdokkaana, nousi suuri kohu salaisesta rahastosta, jonka hänen väitettiin keränneen pimeästi omaan kampanjaansa. Nixon puhdisti maineensa esiintymällä suorassa televisiolähetyksessä, jossa hän yksityiskohtaisesti luetteli kaiken omaisuutensa. Mukana oli myös perheen koira, Checkers". Toimiessaan kongressiedustajana vuonna 1948 Nixon alkoi epäillä ulkoministeriön entistä virkamiestä Alger Hissiä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Tapaus herätti tuolloin paljon kohua, olihan Hiss esimerkiksi toiminut Yhdysvaltojen edustajana vuoden 1945 Yhdistyneet Kansakunnat perustaneessa kokouksessa. Nixon saikin Hissin kiinni valehtelusta kongressin kuulusteluissa ja hänet tuomittiin vankeuteen. Vakoilusta Hissiä ei enää voitu syyttää sillä rikos oli vanhentunut. [takaisin]